Jekku -se ei saa joka ei kokeile

Nuoruuden kuukauteni on kohta ollutta ja mennyttä.
Olin ensin töissä ja nyt vielä vähän aikaa lomalla.
Kehoni on ollut välillä armollinen ja viriilin innostunut ja toisinaan se saa minut epätoivoiseksi.
Mutta yksitoikkoista ei siis ole ollut, hehheh...

Koska olen ollut kovin hiljaa täällä blogissa, ajattelin antaa pieniä makupaloja tapahtumista. Näin saan hiukan kirjoittamisesta kiinni ja jokunen vanha blogiystäväni huomaa, etten ole poistunut maailmasta ;-)

Matti Peltokangas -Kuiskaus

Kesälomamatkamme yksi osa päättyi Mäntyharjun taidekeskus Salmelaan. Mustat sadepilvet käänsivät suuntansa toisaalle, kun me etenimme taulusta ja patsaasta toiseen.

Minä ihailin eniten Matti Peltokankaan Kuiskausta ulkona ja sisällä taas Veikko Myllerin soittajia.

Hetkisen verran huokailin ja mietin, että ... Olisinpa kouluttautunut kuvanveistäjäksi (siis olisipa minulla ollut lahjoja :) ja kiihkeää nuoruuden sitkeää paloa). Sitten huokailin lisää ja toivoin, että olisipa edes kamalan paljon rahaa, jotta voisi ostaa kaikki upeat veistokset omaan isoon kotiin, jonka siivoisi joku toinen kuin minä itse =D.

Kun kyldyyri ja kyrkan on katsottu, kioskijäätelöt syöty, olemme mielestämme kokeneet täällä kaiken mahdollisen ja astelemme kohti parkkipaikkaa. Sitten kuuluu kirkkaalla naisen äänellä huudettu:
J E K K U!

Katsomme vastarannalle. Siellä kolme naista seisoo laiturilla. Jekku! .... Jekku!!  ..... ..... Jekku!!! sitkeä huuto kaikuu veden päällä.

Koira on saanut hyvän vainun sorsapoikueesta. Emot -kaksi kappaletta- uivat pienokaiset mukanaan Jekkua pakoon. Ensin kierretään lenkkiä vasemmalle ja sitten kaarretaan oikealle. Lintuja himoiten Jekku ei korvaansa lotkauta rannalla huutelevalle emännälle. Viisaat lintuemot lyövät päänsä yhteen ja hajaantuvat. Toinen antaa koiran lähestyä itseään, samalla kun toinen siirtyy poikueen kanssa sivummalle.

Ero-emo vetelee siksakkia Jekku perässään. Ensin mennään tuohon suuntaan ja kohta taas toiseen. Emännän kimeät Jekku! -huudot kiirivät ympäri aluetta, muuten on aivan hiljaista. Sitten koira kääntyy ja alkaa uida laituria kohti. Mutta mitä tekee ero-emo? Se lennähtää Jekun viereen, liekö näyttää kieltäkin ilkeästi, sillä himo iskee ja Jekku alkaa taas uida kilpaa sorsan kanssa.

Toinen naisista on kiertänyt rannan viereemme. Ero-emo on jo kolmesti lennähtänyt laituria kohti uivan Jekun viereen ja saanut koiran sekaisin. Naisilla hätä kasvaa ja lopulta vastarannalla kolmas nainen riisuu housunsa ja paitansa ja astuu veteen. Arvaan, ettei vesi ole lämmintä, mutta sitä ei naisen eleistä huomaa. Hän ui koiraa kohti, samoin tekee ero-emo. Hölmö lintu, ajattelen, se tuskin ymmärtää että koira uisi laiturille, jos sen antaisi olla jo rauhassa. Lopulta nainen tavoittaa Jekun, saa siitä kiinni ja vetää sen rantaan. Jekku nostetaan kuivalle maalle, emäntä vie sen kauemmas, kolmas nainen nousee laiturille ja jää kuivattamaan itseään. Minä mietin, että taidepläjäys taitaa olla hänen osaltaan uitu.

Ja mitä jäi siis eniten mieleen Mäntyharjun keikalta:

Jekku -mitä reippain lintukoira, jolla on oikein sopiva kutsumanimi
Kolmas nainen, joka oli viisain (toimi ei vain huudellut) ja joka olisi pitänyt pyytää lämmittelemään kuumaan autoon, sekä saksalaismiehet jotka hihittelivät vieressämme kuin pahaiset kakarat ;-)

Torstai on edelleen toivoa täynnä

Yhtenä aamuna minä astun portaita alas, kohti pimeää pitkää tunnelia.
Viimeisillä rappusilla vastaani tulee nainen. Vilkaisen hänen oikeassa kädessään olevaa valko-ruskeaa keppihevosta ja toisessa suloisesti pursuilevaa käsilaukkua.  Hepalla on kaunis villi harja ja naisella tiukka ote. Melkein käännyn katsomaan, mutten aivan kehtaa... Niinpä kuuntelen mielenkiinnolla, nouseeko nainen hevosensa selkään ja kopisuttaa rappuset klo klop klo klop.  Näen sieluni silmillä, kuinka hän ylös päästyään läpsäyttää omaa reittään terävästi, huudahtaa Jiiihaaa! ja tuuli hiuksia heiluttaen jatkaa aamuista matkaansa työpaikalleen...

Usean tunnin jälkeen, sinä samaisena päivänä.
Minä avaan ulko-oven, nousen pieniä portaita ylös ja raikas ilma ravisuttaa päivän aikana kuolleet aistini hereille. Kuurosade on pessyt kaiken turhan pois, se on antanut tilaa auringolle. En mieti onko se vain vapaus, joka tuntuu nyt täydelliseltä, vaan katsahdan taivaalle ja huomaan hymyileväni. Kun käännyn talon kulmalta, näen edessäni kiiltävän, rakkauden punaisen, avoauton. Sen pintaa koristaa isot sadepisarat, ja kuin timantit ne häikäisevät kauneudellaan. Minä mietin voisinko saada kuvan noista valtavan kokoisista vesipisaroista kaarevan konepellin päällä, mutta nuoren miehen vapauden kaipuu on nopeampi. Hän kääntää avainta, kevyesti rattia ja kaartaa kohta vasemmalle kaupungin huumaan...

Ja kun ilta saa,
minä lähden merenrannalle, keinonurmelle seisomaan ja kuuntelemaan Paula Vesalaa. Lähden vain sillä ehdolla, että lupaat ilman olevan kuivan ja lämpimän. Siellä minä seison, tuulessa ja tuiverruksessa, tihkusateessa ja tummien pilvien alla, enkä mutrista kuitenkaan suutani, vaan tunnustan, ettet ehkä voi luonnonvoimille mitään. Luultavasti se on juuri Vesala, joka puhaltaa sadepilvet pois, sillä kotimatkalla aurinko laskeutuessaan paistaa ja kasvaa uskomattoman suureksi valopalloksi. Ajotie edessämme värisee kirkkaan keltaisena...  On järisyttävän kaunista.

Me pysähdymme liikennevaloihin, kukaan ei liiku, edessä on tyhjä, tyhjä pitkä tie. Katsahdan sivulle liikennetolppaan ja näen jonkun kirjoittaneen siihen pystyyn E V I L. Huomaan kieron mieleni leikin ja huvitan itsenäni toteamalla, että onneksi osaan lukea sanoja väärinpäin ;-)

Torstaissa on jotenkin aina sellaista taikaa :)