Myrsky hellii kuitenkin romantiikalla ja Toscanalla

Saanan valloitus on peruttu. Ei ole tarpeeksi varusteita tai halua pakkassäähän ja lumi/räntäsateeseen. Nyyh.

Antaudumme luonnon edessä ja jätämme hyvästit upealle Pallakselle. Koska tämä vuorokausi ei ole tarkoitettu ulkoiluun, vietämme ole-suojassa-päivän. 

Ensin kuuntelemme ja katsomme sateen piiskaamaa auton tuulilasia Rovaniemelle asti. Näin helposti auton saa pestyä aivan tuosta vaan :) Perillä hotellin takkatuli tuntuu ihanalta iholla, kahvi maistuu taivaallisen hyvältä... ja huone, se ei kai voi tämän romanttisemmaksi muuttua. 

Myrskyn jälkeen tulee uusi päivä ja tänään lähdemme Ouluun. Paska kaupunki, lauloin joskus herra Röyhkän innoittamana. Toivon, ettei Oulu todellakaan sitä ole.

Perillä naurahdan, kun näen hotellin ikkunasta kirkon. Minun kirkkohimoani taidetaan nyt hyväillä. Olin jo aamulla aikaisin houkutellut miehen Rovaniemellä kirkkoon katsomaan Lennart Segerstrålen alttarifreskoa Elämän lähde, ja nyt täytynee käydä myös kadun toisella puolen olevassa kirkossa. 

Jostain kumman syystä minua kiehtoo kirkkorakennukset ja se miltä niiden sisällä tuntuu. Ja sitäpaitsi joskus sieltä löytyy sellaista tietoa mistä ei ole ollut hajuakaan. En ollut tiennyt, että Oulussa on ollut linna. Se rakennettiin 1590, mutta linna räjähti salaman iskusta vuonna 1793. Siis mitä! Räjähdyksen on täytynyt olla aikamoinen paukku.

Nälkä. Se iskee jokainen päivä, jossain vaiheessa. Tänään se iskee illalla. Suositusten perusteella etsiydymme Ravintola Toscanaan. Huomaamme suojaisan sopen ikkunan vieressä. Siinä riisuutuessani näen kuinka mies seisoo tiskin edessä ja seuraa tilannetta. Kun olen (minusta on tullut nyt hidas) saanut pikkuisen repun, takin ja hupparinkin pois päältäni, ja peruuttanut pyllyni tuoliin, ottanut aurinkolasit päästäni ja huokaissut, astelee mies rauhallisesti luoksemme. Minun ei tarvitse heti osata päättää mitä haluan juoda, vaan mies toivottaa meidät tervetulleiksi, ojentaa ruokalistat, kaataa vettä laseihin ja antaa meidän rauhassa laskeutua Toscanan maailmaan. Ja kyllä tosiaankin, minä laskeudun nyt. Tilaamani munakoisoannos on täydellinen. Täydellinen! 

Ja se mies, ilmeisesti omistaja, on ihana. Hän tulee välillä rupattelemaan kanssamme (turvaetäisyyden huomioiden), ensin ruoka-asioista, sitten myöhemmin vaelluksesta, Lapista ja vähän kaikesta. Mies muistuttaa enoani, sellaista rauhallista, vakaata kaveria, jolle elämä on selkeää. Kun puran sydäntäni Saanan valloituksen peruuntumisesta, mies toteaa, että hänen kaksi ystäväänsä juuri soittivat joutuneensa keskeyttämään Kilpisjärven reissun. Ystävät istuivat nyt jossain pizzeriassa syömässä lohturuokaa. Tämä hiukan piristää mieltäni, sillä olen pari päivää murehtinut niin lähellä ollutta mahdollisuutta. Olemme varmaankin tehneet hyvän päätöksen, kun hylkäsimme Saanan. 

No, nyt on sitten vatsa pullollaan. Herkkua täynnä ja niin pinkeä, että on pakko päästä iltakävelylle - näin täydellä vatsalla ei kukaan pysty nukkumaan. 

Näimme kaupunkiin tullessamme mukavan vehreän puiston ja suuntaamme sinne. Opastaulu kertoo, että olemme Hupisaarilla, alueella joka on täydellinen paikka leikille, romantiikalle, ulkoilulle, teatterille, keinumiselle, kulttuurille ja vaikka mille. 

Me kävelemme valkoisia puusiltoja pitkin saaresta toiseen. Välillä ihailemme suihkulähteitä, sitten kalatietä, jonne meritaimenet syksyllä tulevat kutemaan. 

Aivan perällä on myös vanha lasaretti, jonka vierestä löydämme Oulun vanhimman lehtikuusen. Halailen sitä sylilläni, joka on aivan liian pieni ;-)

Ihana ihana puu, jolle toivon monta sataa elovuotta lisää. 

On iltamyöhä, vaikkei siltä näytä. Me lähdemme takaisin kohti pimennysverhoja, pehmeitä lakanoita ja unten maita.

Päivän suositukset Oulussa kävijöille:

Ravintola Toscana

Hupisaaret

Älä kerro äidille

Tänä kesänä en hukkaa hetkeäkään. Perjantaina kun kello lyö kaksi minä suljen tietokoneen. Irrotan johdon seinästä ja siirrän laitteen pois näkyvistä. Pakkaan viimeiset vaatteet kassiin, kastelen kukat ja odotan hetkeä, jolloin pääsen yöjunaan. Minä nukun pää ikkunaan päin, tunnen verhon takaa puskevan ilmavirran ja tuulen hiuksissani. Minua ei häiritse junakisojen äänet. Ei se, että välillä juna seisoo ja välillä vilistää hurjaa vauhtia. Tärkeintä on, että pääsen jonnekin pois. Kauas työajatuksista, lähelle erilaista todellisuutta. 

Aamulla ajamme auton junavaunusta ulos ja lähdemme vielä edemmäs pohjoiseen. Reitti on katsottu kartasta valmiiksi, mutta yhtäkkiä huomaamme hukanneemme tien. Voiko olla niin, että yksi sivutie katoaa? Nauramme tilanteelle, mutta jatkamme eteenpäin, sillä tämäkin tie vie perille. 

Sataa. 

Ennen sade olisi haitannut, mutta nyt ei laisinkaan. Ajomatkaa on vain noin tunti ja pian saavumme Pallastunturille. En ymmärrä oikein, miten eilen illalla olin kotona ja nyt täällä kaukana pohjoisessa. Vastaanotto hotellilla on lämminhenkinen, syömme myöhäisen lounaan ja katsomme Suomen jalkapallo-ottelun. 

Oloni on hutera, en tiedä johtuuko se jostain mitä olen syönyt vai siitä, että vihdoin saan laskettua koko alkuvuoden työrupeaman painon hartioiltani. Yritän olla miettimättä asiaa ja illalla lähden hiljalleen kävelemään Vatikurun luontopolulle. 

Vaikka tuuli piiskaa ja sataa tihuuttaa, niin täällä tuoksuu aivan tajuttoman hyvältä!

Matkalla pysähdyn katsomaan maassa makaavaa vanhaa patteria. Muistan, että isoäidin kotona oli juuri tuollaiset, kauniit. 

Siis patteri, tässä keskellä Lappia ... ja ruostuneita putkia nousemassa maasta ylös. Luen taulusta, että tälle paikalle rakennettiin vuonna 1938 kaunis funkkistyylinen Pallastunturin matkailumaja, mutta saksalaiset räjäyttivät sen vuonna 1944. En osaa suhtautua tähän näkymään, tai oikeasti tunteeni heilahtavat surun puolelle. Joka tapauksessa olen samaa mieltä: nämä rauniot, tämän kauniin talon jäännökset kuuluu näkyä meille jälkipolville. 

Rakennus on ollut valkoiseksi rapattu ja sen on täytynyt olla talvella kuin unelma.

Kuva Pallastunturin hotellin ala-aulasta

Toisena päivänä suuntaamme Palkaskeron kierrokselle. Olo on vielä hutera, mutta nautin ylöspäin etenemisestä, vaikka nousu onkin hidasta. Tuulee edelleen, mutta aurinko suosii säteillään.  Laitan oman kiveni huipun kivikasaan ja istumme katselemaan alhaalla näkyvää Pallasjärveä ja vielä kauempana pientä Raappanan kylää. Paluureitti on vehreä ja aivan retken loppupuolella menemme syrjään tuulen suojaan männyn alle. Avaamme repun ja täytämme kuivamuonapussiin kiehuvaa vettä ja kymmenen minuutin päästä retkiruoka on valmista nautittavaksi. En muista koskaan syöneeni näin hyvää pussiruokaa (vahva suositukseni Summit to eat: Vegetable Chipotle Chilli with Rice).

Illalla käymme kulkemassa pikkuruisen Orava Avenuen, jossa on Mats Wikströmin pronssiveistoksia. Suloisia pikku kavereita.

Sitten on se varsinainen toivematka edessä, Taivaskeron kierros. Sitkeää kipuamista ylöspäin, ensin Pyhäkeron kylkeä pitkin aina Taivaskeron huipulle. Täällä on sytytetty Helsingin olympiatuli vuonna 1952. Me istumme kyltin vieressä pitäen hupusta kiinni. Jos mukana olisi yksikin heliumilmapallo, niin lentäisimme sen ja tuulen voimalla pitkälle. 

Viimeinen kipuaminen Taivaskerolle on taiteilua kiveltä toiselle, jotkut murikat ovat vakaita, mutta osa muljahtelee epämääräisesti jalan alla. Alaspäin lähtiessämme muistan kuinka ystävämme Jari oli naureskellut miehelleni Lapin reissulla:

"Tästä ei sitten kannata kertoa äidille", kun he juoksentelivat pitkin kuruja kivenmurikalta toiselle päästäkseen eteenpäin. En kerro kyllä minäkään, äiti ei tykkäisi ajatuksesta. Avaan teleskooppisauvan täyteen mittaansa ja käytän sitä kolmantena jalkana. Haluan tulla täältä alas nilkat ehjinä ;-)

Löydämme vielä valkoista puhdasta lunta. Mietin niitä kahta kaverusta, jotka näin eilen palaamassa tunturista hotellin pihaan. Toisella oli kädessään laskettelusukset, toisen selässä oli lumilauta. Vielä voi siis löytyä pieniä laskettelupaikkoja, jos oikein himottaa. Minä tunnustelen kaunista lunta vain kädelläni ja jatkan matkaa mitä upeimmissa maisemissa Laukukeron kautta alas tunturihotellille. Aamupäivän reitillä oli nousua noin 440 metriä ja laskua saman verran. 

Kuva Pallastunturihotellin valokuvista

Iltakävelyn jälkeen istumme alas. 

Säätiedotukset eivät ole puolellamme. Myrsky on iskemässä yön aikana maihin, tänne se tuo tullessaan kovat sateet ja Kilpisjärvelle, jonne halusin jatkaa matkaa, on luvattu räntäsadetta, ehkä lunta sekä pakkasta. 

Meidän pitää nyt päättää mitä tehdä.

Yksi, kaksi, kolme ja silleen

Emma, Marjaana ja Marika ainakin ovat osallistuneet numerohaasteeseen, joten hyppään kyytiin ja palaan postauselämään.

Yksi

Milloinkaan, kuuna päivänä, en ole postannut kuukaudessa kuin vaan yhden tekstin. Paitsi, että olenpas, vuoden 2019 vaellusreissun aikana ja juuri edesmenneellä kuulla. 

Omituiset oli nuo menneet viikot, jotka pistivät minut hullunmyllyyn, sai sanomaan esimiehelle, että haluan eläkkeelle. Huomautuksena lukijoille, etten ole tarpeeksi vanha, jotta parhainkaan naisten eliniänodotteen arvuuttelija, voisi vielä kertoa minulle eläkkeellejääntipäivääni. Pomo taisi nielaista lauseeni aikana, kun ei kommentoinut sitä mitenkään. Tai ehkä kuulikin, kun nakitti muutaman päivän jälkeen lisätöitä oikein roimasti loppuvuodelle ja ensivuoden alkuun ja tällä viikolla tupsahti sitten taas lisää. Apua!! 

Olen pahasti sitä mieltä, etten toteuta hyviä lauseita joita luen. Älä myy itseäsi halvalla, mitä mitä? Älä elä jonkun toisen unelmia, oho? Tai lopeta itsesi sättiminen, hmmmm...

Kaksi

Mies on leikannut kahdesti hiukseni viimeisen vuoden ja kolmen kuukauden aikana. Ennen kävin viiden viikon välein kampaajalla, mutta nyt minulla on liehuletti, ponnari tai letitetty tukka kuin pikkutyttönä. En ihan diggaa tätä tyyliä, mutten jaksa oikein välittääkään. Hiukan on hirvittänyt kampaajien tilanne, jos ja kun moni muukin kotiin komennettu on jättäytynyt samanlaiseksi pitkätukaksi kuin minä. 

Toisaalta mä olen ostanut kahdet juoksukengät itselleni. Miksi kahdet? Siinäpä kysymys, varsinkin kun paljastan, etten ole voinut juosta kolmeen vuoteen tällä selällä ja näillä kintuilla. Mutta kova toive on, sillä uusi fysioterapeutti uhkasi saada minut sellaiseen kuntoon, että jossain vaiheessa vielä juoksen. Olenko pienesti yli-innostunut?

Kolme

Meitä oli kolme ihmistä jotka kisasimme tosissamme Eurovision laulukilpailun oikeita sijoituksia, järjestyksiä, maa maata vastaan otteluita. Kuka voittaa, mikä on pohjoismaiden oikea järjestys, kumpi on paremmalla sijalla Ranska vai Malta jne. Lista oli pitkä ja hankala. Mun olisi kannattanut veikata pelkästään omia suosikkeja ja luottaa mielipiteeseeni, mutta ei, aloin miettiä minkälaisia euroviisukuuntelijat ja raadit ovat. Jäin kisassamme kolmannelle sijalle ja jos joku toimittaja olisi tullut mikrofonin kanssa kysymään mielipidettä, olisin todennut murtuneena: pettynyt. Mutta toistaalta, tärkeintä oli, että Italialaiset voitti. Hyvä hyvä Måneskin ja Zitti E Buoni!

Neljä

Numero neljä ei herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Eli siirryn seuraavaan numeroon ja totean, että kohta koittaa se päivä, jolloin pääsen neljä plus yksi kesälaidunviikolle. Kyllä tulee tarpeeseen. 

Pari iltaa sitten pyörähdettiin hautausmaalla. Hautausmaan takana kulki tie vanhalle myllylle. Otin viisi tien viereen niitettyä lupiinia. Nyt ne on parvekkeella koiranputkien kanssa suloisesti sekaisin.

Kuusi

entisessä normaalissa heräisin aina kuudelta. Nyt kun toimisto on kotona venytän herätyksen puoli seiskaan ja lähden samantien ulos kävelylle. 

Aamut on parasta aikaa päivästä. Ulkona on rauhallista ja sää usein tuuletonta. Kun kävelyltä palaa takaisin kotiin on keho lämmin ja vertynyt, voi syödä hyvällä fiiliksellä aamupuuron ja sitten alkaa takoa jokapäiväistä muonarahaa.

Seitsemän

on mun miehen onnennumero. Mulla ei ole onnennumeroa tainnut koskaan olla ja ehkä sen vuoksi en voittanut viime eurojackpotissa mitään, vaikka tilasin mielessäni enemmän kuin 20 tonnia mutta vähemmän kuin millin. 

Lottoan ehkä muutaman kerran vuodessa ja odottaisin, että näinkin suurella panostuksella iskisi onni kohdalle, mutta vielä ei ole tärpännyt. Pitää ensikerralla pyytää miestä valitsemaan voittoisampi kuponki, se seitsemäs oikealta laskettuna.

Kahdeksan

Se oli kahdeksan päivää sitten, kun Hangon R-kioskilla pyysin myyjää valitsemaan meille tuon epäonnisen eurojackpotin voittokupongin. 

Samaiseksi päiväksi siippa oli järjestänyt Tähtikujalle majapaikan ja vei meidät rentoutumaan. 

Kävelyiden lomassa istuskeltiin monesti. Iltapäivällä istuttiin pikkuisen kahvilan ulkopöydässä tyhjän kävelykadun varrella, ilta-auringon loisteessa nautittiin vuorostaan makaronitehtaan terassilla maukasta pastaa ja viiniä. Aamiaisella taas oltiin suloisen villan aamiaispöydässä. Samalla ihailin viereisen olohuoneen rauhallista tunnelmaa. Noista mustavalkoisista valokuvista tuli mieleen vuosien takainen matka Pariisiin, jossa asuimme rohkean nuorenmiehen upeassa loft-asunnossa. Se oli täynnä taidetta ja särmää. Oi niitä aikoja. Oi kaikkia ihania puutaloja. Oi oi oi...

Yhdeksän

päivää sitten kävin Meilahden arboretumissa ja näin valkoisen magnolian. 

Tänä viikonloppuna lähdimme uudestaan Meilahteen. Ihmisiä oli tullut piknikille arboretumiin, siellä oli pieniä ja isoja juhlijoita ja kuten arvata saattaa iloinen tunnelma. Me kävelimme Seurasaaren ympäri ja ihailimme Meilahden huviloita. Voisipa asua tuollaisessa pienessä satumaassa, liikenteen metelin tuolla puolen.

Seurasaaren jäätelökioskilla oli jonoa molempina viikonloppuina. Kahvilatkin ovat avoinna. 

Yhdeksän päivää sitten palautin myöskin viimeisen luovan kirjoittamisen perusopintojen lopputyön ja oppimispäiväkirjan. Kyllä oli antoisa vuosi, vaikka työn ohella lukemista ja tehtäviä oli paljon ja zoomluentoihin ja -pienryhmiin meni hirvittävä määrä iltoja. Nyt fiilis on opiskelun osalta todella hyvä ja luulenpa, että anti vaikuttaa jollain tavalla tuleviin kirjoituksiini. Ehkei muutos näy täällä blogissa niinkään, mutta muissa kirjoituksissa. 

Kymmenen

se oli joku mennyt viikonloppu, kun suunnittelin ulos lähtöä ja katsoin lämpötilaa. Ilmatieteenlaitos sanoi, että lämpötila on +10 astetta ja tuntuu kuin +12. 

En ihan tajunnut miten tuo on mahdollista, mutta kai se jonkin mutkan mukaan voi olla noinkin ;-)

* * *

No niin. Kirjoitustauko on nyt rikottu. Oikein mukavaa tulevaa viikkoa sinulle!