Kummalliset värähtelytaajuudet

Liian lähellä
Poistun lomamökiltä jo toisena päivänä kymmeniä kilometrejä länteen. Siellä seison keikkalavan edessä innostuneiden filippiiniläisten kyljessä. Seuraan ensimmäisestä biisistä alkaen hämmentyneenä Alanis Morissetten keikkaa. En tiedä mitä oikein tapahtuu, mutta koen erilailla kuin nuoret vieressäni. Ensimmäistä kertaa ikinä mietin, että pitäisi ottaa etäisyyttä ja poistua kauemmas eturivistä mistä näkee kaiken. Mutten lähde. Katselen koko kehollaan esiintyvän naisen menoa ja mietin miksi se näyttää minulle rankalta ja raskaalta. Siirtyykö hänen tunteensa minuun, vai luenko kehonkieltä aivan väärin. Nainen hymyilee aidosti yleisölle kiittäessään kappaleen jälkeen, mutta toisinaan hän taipuu kaksin kerroin ja näyttää jyrän alle jääneeltä. Ehkä olen väärällä taajuudella, ehkä olen väärässä moodissa. Yöllä paluumatkalla namit sujahtavat suuhun kimpoilevien sanojen väliin. Ulkona eivät onneksi hirvet kimpoile tielle, mutta valkoinen vanha volvo ohittaa meidät talla pohjassa renkaat kirskuen. Jossain kaukana auton perävalot katoavat yllättäen vasemmalle sivutielle. Ruuponperä. Siellä asuu yön kiitäjiä.

Takavasemmalle
On ensimmäinen kerta etten mene mökkilomalla saunaan. Kroppani pitää kesän lämmöstä ja saunastakin, mutta nyt kun ystävät laittavat lähes päivittäin tulen pesään minä katoan paikalta. Sisällä talon keittiössä on ruuanlaiton jälkeen reilut +50 astetta, muualla talossa ehkä +40. Ulkoilma on +30 asteinen ja järvivesikin +28 ja yhdet lämmittävät saunaa. Musta on tullut nössö näiden saunasissien keskellä :D

Luopiot
Mennään pesäpallomatsiin. Niitä on kiva käydä katsomassa maaseutumatkoilla. Istahtaa puupenkille, juoda kahvia ja syödä sen kanssa jäätelöä tai vastapaistettua pullaa. Samalla voi seurata paikallisten penkkiurheilijamiesten tiukkaa analyysia kentän tapahtumista. On hauskaa vertailla pitäjän selostajaa edelliseen kuulemaansa ja tietenkin valita oma suosikkijoukkue, jota kannustaa täysin rinnoin. Mikään sokerikuorrutettu munkki ei kuitenkaan helpota tänään teurastuksen katsomista. Kun peli on puolivälissä ja lukemat on 22 - 0 tuntuu, ettei meidän kannustus vierasjoukkueelle ole tarpeeksi tehokasta. Pettureina poistumme paikalta tässä vaiheessa. Sori.

Värisevä alahuuli
Ennen mökille menoa olin toivonut pääseväni maistamaan maailman parasta raparperipiirakkaa. Ilmoitin ainutkertaisesta mahdollisuudesta ajoissa ja mainitsin asiasta vielä auton startatessa pihalta. Lopulta käynti kuivui kokoon aikatauluongelmien (lue miesten pitkän lounaskahvittelun) vuoksi. Arvaa harmittiko.

Kotimatkalla kuljettaja muistaa hiljaisen naisen vieressään. Hän kääntyy Hämeenkyröön, jossa tie mutkittelee ohitse peltojen, ylittää sillan, kääntyy sinne ja tänne ja lopulta tulee perille Maisemakahvilaan. Puutalo on iso ja kaunis. Pihalla on taideteoksia, mutten malta jäädä ihailemaan niitä. Päästessäni tiskille näen vitriinissä ja pöydällä olevan tarjolla ainoastaan mustikkapiirakkaa. Aivoissani kiirii: No niin! Hetken järkytyksen jälkeen suustani pääsee vaimeasti: "Onkos teillä enää sitä kuuluisaa raparperipiirakkaa?" Rouva Pylsy taitaa nähdä sisäisen pikkutyttöni, sen jolta viikko sitten vietiin herkkulautanen nenän edestä. En tiedä mistä hän taikoo meille gluteiinitonta piirakkaa, mutta sellaista jostain sivuhuoneen tiskin alta löytyy. Pylsyn raparperipiirakka on taivaallisen hyvää. Paljon parempaa kuin minun tekemäni.

Ei tässä sitten muuta. Loppu hyvin. Kaikki hyvin :D

Takaisin ruotuun

Etukäteistouhua
Oli perjantaiaamu, kun ihmettelin pois riivittyä asfalttipätkää työmatkareitilläni. Saman päivän aikana kadun pätkän kuitenkin valtasi komeat miehet ja pian uusi tummanpuhuva pinta oli tasainen ja saumaton. Arvelin, että kaksi valtiomiestä ovat saaneet tämän katukuvaputsauksen aikaan.

Touhua kerrakseen
Maanantaina kuuntelin kuinka ulkoa kantautui epätavallisia ääniä. Kurkistin ulos ikkunasta. Kuvaaja juoksi kamera kaulassaan ja kohta pitkä letka vaaleanpunaisia isovatsaisia vaaleatukkaisia ohitti minut. Enää ei tarvinnut arvella, vaan tieto oli varmaa: ne samaiset kaksi miestä ovat saaneet tämänkin joukon liikkeelle.

Suomalainen mansikka on kuin suudelma
Eilen aamulla juna kulki taas ajallaan ja oudot sähkökatkokset loistivat poissaolollaan. Rautatieasemalla kävelimme kohti uusia tuulia ja yllättäen edessä oli erilainen tulppa. Tällä kertaa se oli pariskunta, jonka kolme koiraa seisoivat odottamassa että aamun suutelo olisi täydellinen. Kyllä olivatkin levollisia koiria, suudelma oli alkanut ainakin kymmenen metriä ennen kohdalle tuloani ja näytti sellaiselta, ettei loppua ollut odotettavissa hetkeen. Niin tunnelmallisesta tulpasta ei kannata hermostua. Rakkaudelle on annettava aina aikaa, olipa töihin miten hoppu tahansa ;-)

Maailman parhaat löylyt saa Suomesta
Päivällä seisahduin hetkeksi turistien sekaan kuuntelemaan matkaopasta. Ihan kaikki ei mennyt historiankirjojen mukaan, mutta tyytyväisenä nuo jatkoivat matkaansa sukeltaen talojen välistä kohti merta. Yksi turisti lähti juoksujalkaa kohti sadetinta, toisella oli lyhythihaisen kauluspaidan kaverina pelkät uimahousut. Kyllä, nyt on lämmintä, mutta me emme valita. Minäkin otin ilon sadettimen pisaroista ja puutarhuri istui lounastauolla kadun toisella puolen varjossa auringon alla.

Jälkimaininkeja
Maailma pesee jälkipyykkiä. Minä en. Tänään kotimatkalla kuuntelen raitiovaunun ääntä ja tunnen sen levittävän letkeän olon sisälleni. Mietin, että nyt kun ne kaksi miestä ovat poistuneet paikalta ja ylimääräiset esteet vedetty sivuun on Helsinki taas vapaa paikka temmeltää meille paikallisille, ahertajille, lomalaisille ja monenlaisille turisteille.

Joten tervetuloa vaan tänne tunnelmalliseen, makeiden mansikoiden ja herneiden kaupunkiin, vain jäätelöä himoavia lokkeja kannattaa väistellä ;-)

Kotikoordinaattorin kuolonkankeus

Neiti täydellinen. Se ei tee virheitä ja se on aina oikeassa ;-)

Tuijottelin ohimennessäni ruokapöydän pintaa. Sen sävy oli hiukan vääränlainen ja se vääräkin oli alkanut haalentua. Hartaan puolen vuoden kohkaamisen jälkeen astelin valtavaan markettiin, uppouduin remonttimaailmaan ja valitsin juuri oikean sävyisen puuvahan. Eihän se ollut samaa merkkiä kuin alkuperäinen, mutta mitäs väliä sillä on, kun teen työni hyvin.

Ajoissa ennen joulua hioin pöydän. Vetelin vahan pintaan ja jäin odottamaan kuumeisesti sen kuivumista. Kuivuvan aika on pitkä, joten kävi kuten saatat arvata. Menin koskemaan pöytään liian aikaisin ja sain alottaa työt uudestaan.

Niinpä minä taas hioin pöytää. Vedin uuden puuvahan pintaan. Annoin sen kuivua huolella ja miten hienolta meidän keittiössä näyttikään. Aaah.

Meni pari päivää, jotain touhutessani katsoin pientä rosoa pöydän pinnassa. Kokeilin sitä somalla pikku sormellani, rapsutin myös kynnelläni ja kas kummaa, kaunis vahaliuskanen lähti irti. Lähtipä vierestä useampikin. Sanoin ehkä kolme perkelettä ja kymmenen mitä hittoa. Se hylkii vanhaa vahaa tai sitten siihen vetoaa keski-ikäinen nainen, ajattelin. Mietin päivän verran mitä teen ja lopulta otin lastan käteen ja kaavin suurimman osan vahasta pois, se kun niin mukavasti siitä pinnasta irtosi. Peitin pöydän jouluksi pöytäliinalla.

Kirjoitin muistikirjaani tammikuulle: hio, putsaa ja vahaa keittiön pöytä.
Siirsin tehtävän helmikuulle: hanki uusi vaha ja hio pöytä
Maaliskuun kohdalla luki: hoida keittiön pöytä
Huhtikuu, toukokuu, kesäkuu ja vielä heinäkuussakin pelkkä: keittiön pöytä!

Sitten kävi niin, että kesken maanantaipäivän päätin siirtyä suoraan toimintaan. Keittiössä alkoi armoton hiominen. Tiistaina miesten kadotessa talosta otin sudin ja vahan esiin. Vetelin antaumuksella uutta pintaa pöytään. Kirjoitin ison lapun itselleni: Älä koske!

Mikä erikoista, lappu tehosi myös miehiin. Sain olla kolme päivää ihan rauhassa :-). Nyt kun pöytää on vahattu pariin otteeseen jään odottamaan säilyykö siinä silkkinen ihana tumma pinta, vai tapahtuuko jotain muuta jännittävää...

Jollen tästä muuta oppinut niin sen, ettei minun kannata odottaa motivaation syttymistä. Motivaatio on poistunut kehostani. Se on kuollut. Minun ei myöskään kannata kuvitella, että osaisin tehdä asiat yhdellä kertaa täydellisesti. En ymmärrä miksei niin ole, mutta hitto soikoon, ei vaan näytä olevan. Sen sijaan opettelen toimimaan ja harjoittelemaan uudestaan niin pitkään kunnes menee oikein.

Hyvänä muistutuksena voin pitää pöytää, jota katselin noin vuoden verran ja siitä viimeiset 210 päivää harmitellen. Kun lopetin odotan-inspiraatiota-ajattelun ja tartuin vain toimeen, niin hoidin homman kotiin neljässä päivässä. Revipäs Birgitta siitä :D

Kyllä se on liian lyhyt

Erään kesäkuun viimeisenä päivänä vilkaisin alas napaani, vetäydyin peilin eteen etsimään kadotettua profiiliani, sen jälkeen hipsin itseltäni salaa makuuhuoneen sängyn alle kaivamaan piilotettua vaakaa, huhuilin epätoivoisesti varpaitani, niiden jälkeen löysin vaa'an näytön ja samantien kuulin karmaisevan äänen purkautuvan nielustani,

APuAaa aarrgggh!

Pitänee hankkia uusi kokovartalouimapuku ja sen kaveriksi vieläkin isompi uimarengas.
Ja toivoa, että asu on tarpeeksi tukeva ja peittävä uimarannalle mentäessä...