Sattumia

Valo vetää puoleensa
ja ehkä juurin sen vuoksi olen unohtanut kokonaan mitä muuta voisi tehdä kuin kuunnella tämän toukokuun
auringon säteiden liikettä
ja oman sydämeni rauhottumista.

Tässä hengähdykseni aikana on ollut tällaisia hetkiä:

Minä ja tuntematon
Olin viettänyt hidasta lauantain aamupäivää nurmella lukien erinomaista kirjaa herrasmiehestä, nimeltä Joonas Konstig. Koska omat "herrasmieheni" olivat jättäneet minut yksin ja vieneet kaikki suojakertoimet mukanaan, mieleni alkoi olla auringossa levoton. Sisäinen häiriötilani muuttui kuitenkin kotimatkalla, kun näin juna-aseman. Mietin miksen kävisi kaupungilla ostamassa hyvää aurinkorasvaa ja niinpä odotin laiturilla hetken ja astuin seuraavaan junaan. Saapuessamme kaupunkiin katsahdin vastapäisen penkin ja ikkunan väliin. Vaunu tyhjeni kanssakulkijoista, minä työnsin käteni kapeaan rakoon ikkunan ja penkin välissä ja nostin sieltä mitä kauneimman vaaleanpunaisen ruusun. Kukan varteen oli niitattu pieni lappu, jossa luki: Hyvää äitienpäivää!

Kävelin ruusu kädessä kauppaan ja saavuin seuraavalla junalla takaisin kotiin. Tuo kaunokainen on ollut tähän päivään asti terhakkana vaasissa.  Kiitos sinulle tuntematon :)

Minä, he ja ne

Saavuin iltakävelylläni varjoisten puiden jälkeen pellon viertä kulkevalle hiekkatielle. Päivä oli ollut paahteinen ja nurmella istui kaksi miestä, joista toinen oli varovaisen mieleni mukaan ollut jo liian pitkään ilman paitaa.

Jokin liikahti nurmella ja sitten minä pysähdyin. "Mikä käärme tuo on?" pääsi suustani. Katsoin paksua parimetristä matelijaa, joka kuikisteli korkealle ylös komeasti päätään nostaen.

Nurmella istuva mies vastasi ja totesi samalla, että pienempi käärme tulee juuri minua kohti. Aivoni muistikeskus tilttasi (joten laji unohtui samantien) ja jäin seuraamaan lähestyvää puolimetristä poikasta. Rupattelin aikani kavereiden kanssa ja pienen houkuttelun jälkeen suostuin silittämään Elviksen peräpäätä. Olen siis koskettanut Elviksen jalkaa tai pyllyä tai jotain ;-) Käärmeen iho tuntui oikein mukavalta, mutta päätin kuitenkin olla antamatta sille kaulaani tai olkapäätäni, vaikka se tyttö olikin.

Minä, hän ja nuo
siellä missä on "Rakkauden polku", minä raukeana sunnuntai-aamuna nousin kalliolle. Taivas ja meri koskettivat toisiaan, minä otin miestä kädestä ja siihen jäimme istumaan. Mietin miten upea toukokuu onkaan ollut, aurinkoinen, lämmin ja kaunis. Ja kun aikani olin merta katsellut, käänsin katseeni rannalle. Siellä oli edelleen valkoisiin pukeutunut nainen istumassa lootusasennossa. Näytti, että hänen oli hyvä olla sisäisesti ja ulkoisesti. Emme kuulleet mitä nainen sanoi, mutta kaukaakin katsottuna vaikutti siltä, että hän sai mukavan tunnelman leviämään ympärillä oleville ihmisille :)

Olen ajatellut jatkaa tätä rauhallisempaa otettani. Kuuntelen edelleen tuulen suhinaa puissa, herkistyn ihanalle tervapääskyn huudolle. Tuoksuttelen kukkia ja katselen niiden kauneutta. Teen sen mikä on välttämätöntä, jonka jälkeen olen niinkuin ellun kana voi olla.

Mutta kyllä, jotain asioita vailla voin olla vain hetkisen. Nyt on myös aika taas sosiaalistua ja tulla takaisin kirjoitusten ääreen :)

Pidetään itsestämme hyvää huolta ♥

Kuka himoaa mitäkin

Olin nukkunut kuin pieni porsas. Täydellinen yöuni takana istahdin aamiaispöytään ja tuoksuttelin kahvia ja puraisin aamiaisleipää. Koivut näyttivät saaneet pienet silmut oksilleen, keltainen siitepölykin tuntui vallanneen ilman. Kaksi kania pyöri pihamaalla ja jäin ihmettelemään toista, sillä se riipi ruohoa naamaansa hauskan
intohimoisesti.

Omituinen tyyppi, sanoin miehelle ja aloimme seurata kanien touhuja.

Toinen kaveruksista umpimielisesti kökötti paikallaan, mutta toinen viipotti vinhaa vauhtia ympäri pihaa repien kuivaa ruohomätästä poskensa täyteen. Siten se patsasteli hetken keskellä nurmea leikkien "en-mä-tässä-mitään-touhua" ja singahti hetken päästä terijoensalavan alle kaivamaansa koloon. Tätä menoa jatkui vaikka kuinka pitkään, yksi pönötti paikallaan ja toinen sinkoili pitkin poikin.

Meihin molempiin oli iskenyt pesänrakennusvimma. Minuun se iski eilen, kesken lauantai-illan.  Se kummallinen himo, jossa joko siivotaan koko kämppä pyörremyrskyn voimalla tai tehdään muuta kotiin liittyvää uudistusta.

No minä en tosiaankaan innostunut siivoamisesta, vaan  etsin siipan kodin piilosta ja suostuttelin sen kantajaksi pakko-saada-kukkia-parvekkeelle tuskaani.

Ja nyt tänä aamuna, vikkelää ja vähän höperön näköistä kania aikamme katseltuamme mekin aktivoiduimme. Olimme mielestämme hyvissä ajoin liikkeellä, mutta parkkipaikan pari tyhjää ruutua kertoi aivan muuta. Liike oli avannut porttinsa vasta seitsemän minuuttia aiemmin ja talo oli jo täynnä. Paikalla pörisi upea iso herhiläinen, pari pientä nappulaa viipotti pitkin käytäviä uudet vihreät lapiot käsissään. Me aikuisemmat pyörimme upeiden kesäkukkien liepeillä himoiten yhtä jos toista niistä.

No, nyt on saavuttu takaisin kotiin. Ruokittu  sydäntä, mieltä ja kehoakin. Aurinko lämmittää jo mukavasti ulkona. Jopa niin, että filtin voi välillä heittää sivuun ;-).

Kanin pesän värityksestä en tiedä, mutta meidän parvekkeella ei ole enää tylsän harmaata :)