Mikä imuri tekee naisen onnelliseksi?

Mieheni lähti eilen muutaman viikon matkalle. Matka tekee hänelle tosi hyvää ja antaa mahdollisuuden tyhjentää päätä ja rasittaa kehoa =) Hänen puolestaan tuntemastani ilosta huolimatta minulle jäi eilen aamuna hiukan levoton olo sisääni. Koska sisäisesti halusin levätä, niin ulkoisesti ajattelin liikkua ja siivota.

Sitten päätin imuroida. Siis imuroin, minä joka monta kuukautta sitten sanoin suhteeni irti imuriimme. Siitä ei ole ollut ostamisen jälkeen kuin murhetta ja hampaiden kiristystä.

Edellisen tuhosimme vähän vahingossa remonttipölyllä. Uutta hankkiessamme ihmettelin kaupassa, että onpa tuo suuren kokoinen. Eihän se mahdu komeroon. ”Kyllä se mahtuu” sanoi myyjä. Mies oli samoilla linjoilla ja uusi kallis imuri kotiutui meille. 

• No joo mahtuuhan se komeroon, kunhan komeron tyhjentää täysin. Siltikin kaapin laidat kolisee ja minä jo kiukustun.
• Kun sen pirun laittaa päälle, se aloittaa tornadomaisen puhalluksen suoraan ylös ja eteen. Eli silmiini. Ne kuivuvat heti ja sitten en näe mitään kun luomet on liimautuneet auki tai kiinni asentoon.
• Potkin siis jatkuvasti imuria persukseni taakse.
• Se ei nouse matolle vaan jää reunan kohtaan uppiniskaisesti riekkumaan.
• Sitten kun kiskaisen siihen vauhtia, niin maton reuna menee ikäväksi.
• Kun teen u-käännöstä huoneesta poistumiseksi niin imurin piru jumittuu omaan johtoonsa. Ja sitten kun kiskaisen jo kunnolla, niin siitä tulee selällään killuva koppakuoriainen. Saatanan kone!

En ole koskaan pitänyt imuroimisesta (heh heh... taisit jo arvatakin). Sen vuoksi nostan ensi aina kaiken mahdollisen lattialta ylös. Keittiön tuoleista lähtien kaikki mikä irti nousee näillä lihaksilla irtoaa ja kohoaa. Siis imuroimisen pitäisi olla kuin lasten leikkiä, mutta ei vaan ole. Ei tuolla! Ei enää ikinä! Tämä oli neljäs kerta kun yksipuolisen irtisanomiseni jälkeen koskin siihen. Eilen imuroin todella läsnäollen ja silti multa meni hermot, kun seurasin miten sen pelin ja mun välinen kemia toimii. Ei toimi. Ei enää koskaan!

Olen käynyt kaksi kertaa katsomassa mitä maailma tarjoaa tuon tilalle. Löysin Dysonin pystyimurin, jota kokeillessani kuvittelin lähes olevani sellainen iloinen kotirouva, jolta kotihengettären lailla kaikki sujuu laulaen. Dysonissa on yksi ikävä juttu, se pitää kovempaa meteliä kuin nämä tavalliset. Hankin siis korvatulpat. Mutta sitä oli kiva työntää edellä. Siis työntää, ei vetää, ei ilmavirtaa silmille, ei mitään rapsuta-mua-välillä-mahasta-niin-mä-voin-leikkiä-sun-kanssa juttuja. Siinä saa toisen imurivarren, jolla pääsee sänkyjen alle ja korkeallekin kun imuroin taulut ja lamput. Vähän ylimääräistä kikkailua, mutta kuitenkin siitä syntyy tuollainen iloisen imuroitsijan fiilis.

Tämän kai haluan. Vai haluanko oikeasti imuroida? Jättäisinkö sittenkin tämän työn jollekin muulle? Mitäs jos siivoaminen ei olekaan tässä se juttu? Ehkä mulla on vaan ikävä.

Luin miehen lähtöä edeltävänä päivänä Jukan kauniin runon No sun in the hor i zon. Tuskin pystyin sitä näkemään kyyneliltäni. Kaunista ja koskettavaa ja niin totta. Puoliskot ja läheiset ovat aurinkoja ja valoja elämässämme. Kaikki loppuu joskus. Mutta sen aika ei toivottavasti ole vielä. Syvä luottamukseni siihen, että tulet kotiin ehjänä on pohjaton =)

 Your way with Robbie Williams and my way with Queen ;-)