Vasta hädässä ystävä tunnetaan

Hirveä himo

punajuurisosekeittoon

meinasi viedä parisuhteen

hunningolle.

Sillä monesti tänä talvena olen sitä toivonut

... suorastaan ruinannut.

Viikko sitten sain lupauksen nro 19 ja kilo punajuuria kannettiin taloon.

Ei tullut keittoa,

ei tullut.

Vaan tuli päivä eilinen

ja taas katsoin anovin silmin

sekä supattelin korvan vieressä hartaasti: voisitko pliiis huomenna tehdä keittoa.

Tänään vielä varmistelin asiaa

ja mitä kuulinkaan:

Ai sitä. Kerkiääköhän tässä.

Onkohan meillä kaikkea tarvittavaa?

Jolloin tungin pääni jääkaapin alalokeroon,

nappasin pussin kouraani, päätin olla perheen taikuri, tehdä sen keiton ja syödä ihan kaiken vaikka napani repeäisi...

Tiesin ettei perunankuorintaveitsi pysy kädessä, joten nappasin

parsakuorimen

ja suihkin suihkis suihkis viimeiseen punajuureen.

Kunnes lipsahti

suustani pääsi saamari

punajuuri tipahti

kuorintavehje lipui käsistäni

joista toinen oli punajuuren ja

kohta verenkin värinen.

Ei se ollut kuin pikkurillin pää,

mutta apu oli läsnä,

mies kävi vielä ostamassa kerman

ja loihti tykyttävälle naiselleen lihattoman keiton.

* * *

Tänään sain vihdoin lautaselleni villin värisen sopan,

niin pehmeän, tulisen ja suloisen.

Ja parisuhdetta on taas väritetty rakkauden värein ;-)