Kipu ei tapa minua -egoni yrittää kyllä

Tiedättekö sen tyypin, joka illalla sanoo itselleen: olen niin kipeä ja huonovointinen, että huomenna minä jään kotiin toipumaan. Se tyyppi, joka kuitenkin herää aamulla kellonsoittoon, nousee tikkana ylös ja lähtee töihin. Sama tapahtuu kerta toisensa jälkeen, milloinkaan aamulla pysähtymättä ja miettimättä, että ketä kunnioitan, kun en kunnioita omaa kehoani tai terveyttäni.

Minä olen mennyt tällä tavalla jo pitkään. Olen ajautunut sisäisestä viisaudestani kauas tuhansia kilometriä moottoritietä automaattiohjauksella. Olen kuunnellut ainoastaan sitä tyyppiä päässäni, joka ei kuuntele minua itseäni.

Sitten kävi niin, että tiistaina varasin ajan lääkärille perjantaiksi. Ajattelin käydä hoitamassa lekurin kanssa pari asiaa ja samalla keskustelemassa pitäisikö saada lääkettä naiselle, kun se aina vaan on sairas ja kulkee pelkällä tahdonvoimalla. Tuli perjantai ja tuo valkotakkinen kaveri kuunteli minua, laittoi laboratorioon, pyysi takaisin huoneeseensa, kuunteli vielä hetken ja sanoi: Nyt sinä lähdet kotiin etkä mene töihin vähään aikaan.

Minä järkytyin ja sen jälkeen minä olin vihainen -itselleni. Olin ihan saatanan vihainen.

Ensin en tajunnut miksi, mutta nyt hiljaa oltuani ymmärrän jotain:

Minulla on ollut kipuja vuosia ja vuosia identiteettini nimi oli Kipu. Parantuminen on kestänyt pitkään ja yksi taitekohta oli päivänä, josta kirjoitin ensimmäisessä postauksessani: Skool ja kulaus. Näiden päivien jälkeen olen ottanut tavoitteekseni keskittyä hyvään, siihen mikä toimii sekä siihen että minä vielä tulen ehyeksi.

Ihan hyvinhän tässä on mennyt, mutta jostain syystä minä hukkasin jokin aika sitten punaisen lankani. Unohdin sydämeni, joka tietää, että jos en itse pidä huolta itsestäni, niin kukaan muu ei sitä tee. Muilla on kiire itsensä ja maailman kanssa. Vain minä olen vastuussa itsestäni. Minun tulee kuunnella sydäntäni -sisäistä viisauttani -ei egoani, jonka mielestä minun täytyy olla tehokas, kiltti, auttavainen, ystävällinen, tarpeellinen...

Minä siis katosin ajatukseen, että jos en huomioi kipua, niin sillä ei ole valtaa elämässäni. En katsokaas puhu kivusta monellekaan: en paljoa puolisolle, parille läheiselle työkaverille vain silloin kun olo vaikuttaa jo työntekoon. Ja lääkärille, lääkärille vain jos joku saa minut menemään vastaanotolle -tällä työnantajalla harvemmin kuin harvoin.

Toimiko systeemini? Ei näköjään laisinkaan. Ulkopuolinen henkilö, joka osasi katsoa pintaa syvemmälle, kuunnella sanoja sanojen takana, näki jotain enemmän. Ja kun tuo mies lopulta pysäytti automaattiohjaukseni minä olin häpeissäni... Olin hukkunut egoni määritelmiin siitä millainen minun "pitäisi olla". Minä ja suuri henkinen kasvuni. Ja pah!

Jotta selviän tästä elämästä hengissä loppuun asti, minun täytyy tehdä u-käännös. Minun kannattaa kuunnella sitä viisasta sisäistä ääntäni, joka tietää mikä on riittävästi. Kuunnella sydäntäni, joka tietää, että olen parempi itseni kun pidän itsestäni huolta. Mitenkään muuten en voi olla valona tai ilona muille. Maailma ei halua minua tänne kärsimään, maailma varmasti haluaa, että minulla on jotain muuta, parempaa annettavaa.

Joten tästä pitkästä tekstistä loppusanoiksi:

Kultaseni, sinä siellä joka luet tätä. Jos sinäkin olet joskus hukkunut egosi tulkintoihin siitä mitä pitää tehdä tai millainen pitää olla. Kuuntele ovatko nuo sanat päässäsi oikeasti totta.

Sisäinen totuus tuntuu aina hyvältä. Kun ratkaisusi ja tekosi tuntuvat sinussa hyvältä olet oikeassa suunnassa ja oikeassa paikassa. Jos olosi tuntuu tukalalta ja huonolta, olet menossa sinne missä minä olin. Tule siis pois sieltä, minäkin olen tulossa.

Pitäkää rakkaat itsestänne huolta.
Nyt ja huomennakin
♥♥♥