Höntsäkävelyllä tapahtui...

"Enpä ole nähnyt pitkään aikaan Supermiestä", ajattelin kun hiekka rahisi sandaalien alla ja kuikistelin taivaalle valkoposkihanhien ylilentoa ihaillen.

Olin höntsäkävelyllä, sellaisella mihin ei laiteta hikivaatteita päälle ja jolloin toivotaan, ettei kroppa innostu liikaan vauhtiin tai ilma saa nihkeää oloa aikaiseksi.

Siellä minä hiekkatiellä kävelin hiljakseen. Haistelin heiniä ja niiskutin allergisena. Mietin miten kivaa oli päivällä kirjoittaa omaa pientä kirjaa. Pohdin myös suurena ongelmana mitkä vaatteet pukisin aamulla lenkkikenkien seuraksi, jotta voisin kävellä töistä kotiin kunnon kengillä sekä näyttää töissä edes hiukan edustavalta. Olipas siinä probleemaa kerrakseen ;-). Lopulta päätin olla ajattelematta ja katsoa aamulla mitkä vaatteet kroppaa peittää...

Arvelin tallustelleeni jo liian pitkälle ja laskeskelin mistä loppureittini tulisi kulkea, jotta olisin synkronissa juoksulenkille lähteneen mieheni kanssa. Halusin näet kohdata miehen tietyllä valotolpalla (kuinka romanttista, heh heh). Niinpä minä oikaisin puukujalle. Siellä nuorimies kiristi kahden puun väliin asettamansa nuoran vaijeria ja kohta hän käveli ilmassa käsillään tasapainotellen. Minä seurailin taiteilua niin pitkään kun pystyin ilman että törmäsin puuhun tai vastaantulijoihin.

Sitten käänsin pääni ja näin taivaalla kuumailmapallon. Koska tuulta ei ollut nimeksikään pallo tuntui olevan paikallaan. Muistin miten ihanalta taivaalla leijailu tuntuikaan ja toivottelin matkalaisille hyviä tuulia ja pitkää valoisaa iltaa. Valotolpalle oli enää kilometri eikä mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Kunnes yksi vastaan tuleva pariskunta hämmästytti minut. Käsikädessä he somasti kävelivät kohti minua, Supermies ja nainen! (En tiedä oliko se Supernainen, kun sillä ei ollut Super-paitaa päällä.)

Pariskunta varmasti kuvitteli minun olevan joku kylähullu, kun virnuilin niin leveästi heitä ohittasessani. Mutta ei se minua haitannut, päinvastoin, taisin huvittua vielä enemmän...

Lopulta olin valotolpalla ja käännyin 180 astetta ja katselin näkyisikö miestä lähimailla. Ja sieltähän hän viipottikin, ehkä jo hiukan väsynein askelin ja totisesti hikisenä.

Ja kohta me kävelimme loppumatkan yhdessä kotiin, hikinen mies ja sen ei-hikinen mutta höpsö nainen ;-)

Että sellaista tällä kertaa...

Suloista loppupäivää ja tulevaa viikkoa sinulle =)