Tahdon olla näin kauan, vaikka ainiaan...

Kun aamu sai
vedin verhon ikkunan edestä pois
katsoin sinistä taivasta
nopeasti eteneviä pieniä pilvenhattaroita
ja kellahdin takaisin peiton alle lämpimään.

Ikkunan välissä olivat heränneet kärpäsetkin
vieläkö niitä näkee...
Lauma joutsenia kaarsi laulaen
ne laskeutuivat pellolle
eikä siinä enää voinut makoilla vaan oli noustava istumaan ja lumoutumaan.

Päivän tunneilla
miehet suuntasivat metsään.
Minua houkutti pihakeinu, niinpä puin monet sisävaatteet päällekäin, laitoin oman talvitakin päälle miehen isomman. Kävelin kirja kädessä lukemaan auringonpaisteiseen lokakuun päivään. Uppouduin Kiltin tytön jännittävään maailmaan, mutta kun järveltä kantautui laulu, nostin katseeni ja seurasin kuinka joutsenparvi toisensa jälkeen lensi taas pellolle. Kymmeniä joutsenia ylitti minut, kohta ne aloittivat vasemmalta kaartaen siipien jarruttavan liikkeen, huminan ilmassa, ja kauniin laskeutumisen. Miten uljaita ne olivatkaan...

Illan hehkussa
kuuntelin sähkökitaran heleää sointia. Katselin sormien liikettä ja mietin miten helpolta se näyttikään. Toisaalla sormet sekoittivat korttipakkaa taikka heittivät noppaa. Kun leikit väistyivät oli helppo vain nauttia lämpimästä löylystä, nuotiotulen loimusta taikka maiskutella mehukkaita vastapoimittuja puolukoita...

Yötä vasten päiväni vaan huipentui,
minä hautauduin taas vaatekerrosten alle. Menin pihamaalle makaamaan selälleni ja jäin katsomaan tähtitaivasta. Mitä kauemmin katsoin jonnekin kauas, sitä enemmän häkellyin. Näkyi sumuinen galaksi ja ohi lipuva satelliitti, oli tähtiä lähellä ja todella kaukana. Minä mietin miten pieni olenkaan. Miten suuri maailmankaikkeus onkaan. Miten kaunista tämä kaikki on... ja että minä olen osa tätä kaikkea.

Mietin vuosia sitten saamaani intiaaninimeä, Hän joka lensi kuuhun, ja miten minä toivoinkaan sinne lentäväni.

Kyllä me ollaan paljon enemmän kuin luulemmekaan.

Kuten sanottu, elämä on...
... rakkautta ♥