Sisälläni asuvat possu ja sika

Kuulkaa, se on kevättä nyt ilmassa. Aamulla hiukan puoli kahdeksan jälkeen on jo valoisaa. Aivan hämmästyin, kun tällä viikolla aamulla kävelin töihin eikä ollut enää pelkkää pimeää. Kyllä, emme ole menossa kohti marraskuuta, olemme menossa kohti valoa ja kevättä!

Olen menossa myös kohti kilometrejä. Syy on selvä, olen alkanut tulla pehmeäksi, jollen suorastaan jo kohta pullukaksi. Kun katselin torstaina rautatientorin pieniä jääveistoksia, ihastuin samantien pieneen possuun. Löysin siis hetimmiten oman sisäisen olotilani, suloisen ja pehmeän. Mutta koska haluan nuo molemmat olotilat pitää vain mielessäni ja käytöstavoissani, niin minun oli helppoa hypätä pari asemaa aikaisemmin junasta ja kävellä puolisen tuntia kotia kohti. Kopioin idean mieheltäni. Katselin hänen touhuaan vuoden vai puolentoista verran. Mietin, että kai sitä voisi joskus kokeilla. Sitten päätin yhtenä marraskuun päivänä oikeasti kävellä osan työmatkastani junaistumisen sijaan. Testasin seuraavanakin päivänä. Pidin joulukuussa sairastelutaukoa, mutta tämän vuoden kävelyinto on ollut päällä. En tiedä onko tullut muita tuloksia kuin hiukan parempi mieli, mutta himo kävelyyn on kyllä syttynyt. Samoin on syttynyt kivistys vasempaan kankkuun joten pieni tuloslisäys on odotettavissa fyssarillekin ;-).

Kävelykuume on vallannut minut ennenkin, mutta nyt yritän selvästi tartuttaa sillä itseeni juoksukuumetta. Luettuani sen Aivovoimaa -kirjan, josta kohkasin aiemmin, olen vakuuttunut, että haluan juosta. Heh heh, olen kyllä juossut muutamana kesänä ja tulokset jäivät kehnoiksi. Näin ollen tiedän, että työnnän pääni aika syvälle monttuun, mutta yritän huijata mieltäni sillä, että keväthuuma ja yöjuoksu kuullostavat tosi kivoilta asioilta...

...mutta nyt vielä siis kävelen.

Eilen ohitseni suihkasi rouvashenkilö letkeästi potkukelkallaan. Ai että se näytti hauskalta. En muista milloin olen edelliskerran nähnyt potkukelkan Helsingissä. Samantien kyllä muistin kuinka itse olen sellaisella kiitänyt maalla hurjaa vauhtia alamäkeen. Rouva tuli ohitseni ja pian katosi näkyvistäni, mutta myöhemmin näin hänen parkkeerauksensa kaupan edustalla.

Mietin, että yhtähyvin tuon lukon olisi voinut jättää laittamatta, mutta kenties se hämää pelkällä olemassaolollaan ;-)

Ja kun nyt kerran etenen tässä ajatusvirrassani, niin mieleen tuli perjantain Sohvaperunat, jossa yrittivät syödä sokerimunkkeja nuolaisematta huuliaan. Mies ei tiennyt, ettei tuollaiseen pysty kukaan, väitti vaan kovasti kykenevänsä mihin vaan.

Mielessäni asuva ähäkutti-sika päätti samantien laittaa miehen testiin. Ensiviikolla ostan sille ison sokerimunkin ja videoin voittoni. Olen varma, että se lipsuu jo ensimmäisen suupalan jälkeen :).