Kuumia hetkiä

Perjantai-iltana olen palaamassa takaisin keskustaan, sillä treffit on sovittu asemalle kuudeksi. Junatorkahtelun välttämiseksi kuuntelen Esa Saarisen luentoa Sydämen ääni ja nautin tarinasta, jossa mies nuorena Kokkolassa saattoi tarttua syrjähypyn matkaan tai sitten ei. Elämä on nimittäin täynnä valintoja, beibi.

Junasta noustuani näen kuinka siippa kävelee laiturilla vastaan. Se on niin ajatuksissaan, ettei näe tai kuule, vaikka kolmesti kutsun sitä. Tepsuttelen miehen nenän eteen, vaihdamme pikakuulumiset, sitten hän lähtee pohjoiseen ja minä etelään.

Treffipaikalla kuuntelen edelleen Esaa, muttei mene kuin pari minuuttia ja toinen ystävättäristä saapuu. Iloinen rupattelu alkaa kunnes (niin, luulen että joku koski olkapäähäni, koska miksi muuten olisimme kääntyneet) käännymme ja katsomme miestä takanani. Hän sanoo tähän tyyliin: Anteeksi, että häiritsen, mutta ajattelin täs, et jos sun kaveri ei tulekaan tänään paikalle, niin mä olisin niinkuin tässä ...

"No, mun ystävä kuitenkin nyt tuli paikalle", vastaan hymyillen ja siihen se erittäin hyvä yritys sitten kuihtuu. Odotamme vielä kolmatta kokoonpanoomme ja me lähdemme kohti illan ohjelmaa, eli Menopaussi -musikaalia.

Sali näyttää täydeltä ja kun esitys alkaa, venyy suupieleni väkisinkin hymyyn. Neljä taitavaa naista esittää lavalla elämäni viimeisiä vuosia. Tai no, minun lääkitykseni on lieventänyt oireet minimiin, mutta tarina on niin tuttua, että nauran lähes kaksi tuntia yhteen soittoon. Musikaali ja seura on niin hauskaa, että tiedän saaneeni lisävuosia elämääni. Lisäksi sain erinomaisen muistutuksen siitä, etten ole yksin kehoni ja sen muutosten kanssa. Teitä on pari muutakin kanssasisarta :)

Kun esitys on ohitse, ystävättäret ovat vielä hyvässä vedossa ja he jatkavat matkaa ravintolaan syömään. Minäkin mielelläni menisin, mutta tiedän viikon vieneen minusta suurimmat mehut ja olevani kuin vanha kaali tunnin päästä, joten sanon ystävällisesti suurkiitokset illasta ja lähden paluumatkalle.

Aseman läpi kävellessäni muistan, kuinka ystäväni mietti, että jos joutuisi yhtäkkiä elämään yksin, niin mistähän sitä enää osaisi etsiä itselleen miesystävää. Huvittuneena tajuan, että eihän sitä tarvitse kuin tulla seisomaan tänne asemarakennuksen ison näyttötaulun alle :D

Minä valitsen nytkin toisin ja kävelen suoraan junaan, köröttelen hymyssä suin kotiin ja olen aamulla onnellinen pitkistä yöunista.

Kiitokset ystäväni hienosta illasta ja paljosta nauramisesta. Ja sille miehelle siellä asemalla toteaisin, että olet rohkea kaveri. Kaunis kysyminen ei koskaan ole pahasta. Tai kenties kuitenkin silloin, jos vastassa on vaihdevuosinainen, jolla aivan tyhjästä kehkeytyy negatiivislatautunut tunnemyrskytornado ;-)

ps. Tornado on yleensä halkaisijaltaan n. 50-200 m ja sen elinikä on yleensä alle 10 minuuttia, mutta joskus kuitenkin huomattavasti enemmän (sanoo wikipedia)