Edessä on tietokone, sormet näppäimistöllä, valmiina mihin tahansa, paikoillaan, etusormet jiillä ja äffällä. Tämä on viimeinen lomapäivä. Olo vähän turtunut. Joko pitäisi olla palautunut ja virkeä. Pitääkö jo tänään jaksaa muutama tunti luentoa ja huomenna töitä. Olla enemmän. Enemmän.
En kuule miehen puhetta toisessa huoneessa, mutta kuulokkeiden kupeista L'Impéatricen lempeä livekeikka rytmittää kehoani. Mietin vastustanko jotain. Miksi melankolia tuntuu leijailevan soluissani. Jos antaisin luvan, nousisiko kyyneleet, siltä tuntuu. Liian herkkä. En nyt jaksaisi tätä. Jos tämä ei olekaan totta, jos vain olen aamun puuron ylitse täyttämä, en happea tarpeeksi saanut.
Katson ulos. Siellä on sinistä, kuusen oksat painuvat lumesta, koivujen pienetkin oksat on koristeltu valkoisella. Ehkä minun pitäisi olla tuolla. Kahlaamassa nilkkoja myöten. Aloittaa tämä päivä uudestaan. Nostaa sormet pois tästä koneelta. Käännän katseeni näyttöön, alas sormiini. Kyllä.
Jos vastustan loman loppumista, niin kenties minun täytyy nyt tarttua sen helmaan kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti