Noh, sanoi nainen ja veti tietokoneen eteensä

Lokakuun lopusta se levisi ympärilleni, epämääräinen tauko-elämä, joka tavallaan alkoi

tietokoneesta

Olin ollut tyytyväinen varhaisteini-ikäiseen läppäriini. 11vuotta, se on kova ikä mille tahansa tekniselle vehkeelle. Retrona ihmisenä ajattelin rakastaa koneeni loppuun asti. Olin tunkenut läppärini takakannen alle lisää tilaa, mutta mikäs tila se ihmiselle riittäisi ;-) Käyttöjärjestelmää en voinut päivittää enää aikoihin ja lopulta selainkin yski pahasti. Marraskuussa luovutin, tilasin uuden vehkeen, joka saapui tammikuun puolivälissä. Ja siitä lähtien olen ollut kahden läppärin loukussa. 

Hanki uudet ohjelmat, opettele ne ja siirrä vanhat tiedostot. Mikä siinä nyt niin vaikeaa on? Ei yhtään mikään, tai... jos ei olisi juurisyytä, mun valokuvia. Nuo tuhannet, liekö yli kymmenen tuhatta muokattua kuvaa, jotka haluan saada juuri tietyllä tavalla uuteen ohjelmaan. Mulla menee varmaan hermot, kädet ja vuosi ennen kuin pääsen eroon vanhasta läppäristä ;-) 

No, sitten tammikuun loppupuolella valokuvarumba keskeytyi, sillä kotiin alkoi tulla

tavaraa 

Ensin varovasti yhtenä päivänä, lisää toisena ja kolmantena. Kaksion tavaroista kaikki muu paitsi sohva ja sänky muuttivat meille ja lopulta vähäksi aikaa nuorimieskin. Olin jo etukäteen päättänyt laittaa minimalistiset kotimielikuvani taka-alalle ja päättänyt ainoastaan hengitellä syvään. Ajattelin, että mitä ikinä onkin, niin kaikesta täytyy nyt nauttia. Siitä, että saan nuorukaisen hetkeksi luokseni, ennenkuin se katoaa maailmalle. 

Sitä on jännittävää seurata itseään, kuinka reagoi asioihin. Että koti on yhtäkkiä täynnä säpinää, kahden aikuisen sijaan onkin kolme. Jääkaapissa, hyllyssä tai kattilassa näyttää olevan aina liian vähän ruokaa. Vaatteita ja pyykkiä leijailee kuin pölyhiukkasia ilmanalassa. Muuttolaatikoiden tavarat on levitelty sinne ja tänne. Ja iso rinkka odottaa täyttämistä ja lähtöpäivää.

Sinä päivänä kun veimme nuorenmiehen lentokentälle, olin iloinen näistä ahtaista ja mielen kokonaisvaltaisesti täyttäneistä päivistä. Vaikka oli haikeaa katsella pois käveleviä askeleita, niin samalla olin iloinen kaikista niistä mukavista kokemuksista, jota reissu tuo tullessaan. 

Kun pari päivää oli mennyt tajusin, että olin ilmeisen tiedostamattomasti varautunut muuttohärdelliin pistämällä itseni paussille kaikesta ylimääräisestä tekemisestä. Välttelin mitä tahansa stressiä, joka tulisi suustani ulos tyhmänä lauseena tai kireänä toimintana. Nyt kun kodissamme asuu taas kaksi henkilöä, työhuoneet on vallattu takaisin, muuttolaatikot on pinottu odottamaan varaston järjestelyä ja viherkasveillekin on löytynyt uudet paikat, alkaa olla tunne, että jotain täytyis varmaan taas tehdä.

Eli täällä sitä taas ollaan :D