Itsesabotaasiako?

Voiko v***tukseen tukehtua? Mitä en enää ymmärrä?

Kokonainen nainen

Lomailin viisi viikkoa. Viisi. Se on hirveän pitkä aika. Ja se tuntui nahoissani. Olin tyytyväinen. Nautin kesästä. Nautin miehestäni ja tietysti nuoresta miehestä joka palasi Suomeen ja meidän luokse. Nautin ystävistäni, luonnosta, merestä, järvestä, sateen ropinasta ja auringosta. 

Nukuin hyvin, söin hyvin ja tunsin palautuvani elävien kirjoihin. 

Ensimmäisillä viikoilla huomasin, että kivut olivat kadonneet. Ei kipua missään. Ei yhtään. Ihmeellistä.

Puolivälissä lomaa

Olin lupautunut menemään työkoulutukseen. Sen piti kestää kolme tuntia. Siinä meni koko päivä. Aamupäivällä pähkäilin teknisiä ongelmia jotka tietysti jatkui myös koulutuksen alkuosassa. Päivän anti oli kuunnella sujuvasti engantia italialaisella ja saksalaisella aksentilla, mutta portugalilaisen puhe meni kuin vesi hanhen selästä korvieni ohitse. Asiaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta aikaa ei.

Minulle selveni hyvin nopeasti, että syksystä tulee vaativa vain tämän yhden järjestelmän kanssa. 

Mietin miten koulutan toiset, kun oma koulutus on kurkistus jäävuoren huipulle. Hapettomassa tilassa oli aivan liian paljon selviteltävää ja testattavaa itselleni. Puristi rintaa. 

Laitettuani läppärin kannen kiinni hengittelin syvään ja päätin unohtaa koko asian loppuloman ajaksi.

Nollauksen nollaus

Viisi viikkoa tuli täyteen ja oli töihin paluun aika. 
Maanantaina aloin käydä läpi järkyttävää määrää sähköposteja.
Tiistaina sain viestin, josta mulla meni kuppi nurin. En jaksa ihmisiä, jotka ei hoida omia tehtäviään vaan siirtelevät niitä muille.
Perjantaina sain oikein appelsiinin kokoisen tukoksen nenääni. Teki mieli repiä hiukset irti päänahasta ja huutaa äänihuulet riekaleiksi...

Lopetin työt ja suljin suuni. Olin hiljaa.

En tiedä miten jaksan. Vähän lamaantunut olotila. 

Ensimmäinen viikonloppu

Jos olisin saanut valita, en olisi lähtenyt perjantaina mihinkään. Mutta koska kauan aikaa sitten oli sovittu että mennään ystävien mökille viikonlopuksi, totesin että lähdettävähän se on. 

Automatkalla työkuviot pyöri neljä tuntia nonstoppina mielessä, miten selviän syksystä, mitä teen sen tyypin kanssa, miten hoidan tämän työn, mitä, miten, miksi, paska, paska, paska... 

Ja kun oltiin perillä ja istuttiin valmiiseen ruokapöytään päästin suustani tuskaisen ähkäisyn ensimmäisen työviikon tunteista. 

Ystävät

Se mies on jutellut aikaisemminkin työhön suhtautumisesta, omista kokemuksistaan pitkältä ajalta. Kuuntelin kaverin puheita. 

Sunnuntaina kun olimme aamiaisella kiitin miestä. Totesin, että yritän taas vaihtaa asennetta, että aamulla aloitan tyhjältä pöydältä, teen oman osuuteni ja kun kello lyö sopivasti, niin mun työhanskat tippuu kädestä ja yritän olla ajattelematta enää työkuvioita. 

Kotimatkalla mietin nelisen tuntia lauseita jotka ovat pyörineet vuosikausia mukanani: 

• otan oman vastuuni
• voin aina valita asenteeni, toimintatapani ja ajatukseni
• muistan olla kiitollinen hyvistä asioista (hyvän asian lähde ei ole minussa itsessäni vaan toisessa ihmisessä tai luonnossa)
• puhun oman totuuteni, ilmaisen rajani, puhun selvästi ja suoraan (ja tässä törmään seinään, tätä täytyy harjoitella)
• luotan, että asiat järjestyy, ne on aina järjestyneet
• ja muistan, että tämä kaikki johtuu osittain koronasta ja 2,5 vuoden etätöistä

Toinen työviikko

Aloitin maanantain tekemällä sarakkeet:

mikä aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä
voinko vaikuttaa, jos voin -  mitä minun pitää tehdä, jos en voi vaikuttaa - viisveisaan koko asiasta

Samana päivänä täytin listaa. Seuraavana unohdin täyttää. Keskiviikkona täytin. Torstaista en muista enää miten päivä meni. Perjantaina sain taas soiton, joka ahdisti pirusti kehossa ja veti lihaksiani kieroon.

Sitten aloin surffailla netissä etsiäkseni vaihtoehtoja päänsärylle ja potutukselle. Ehkä opintovapaa voisi olla pelastukseni?

Onko hyviä ideoita?

ps. kaikki kuvat on Kuhmalahdella olevasta Taidepappilasta, jossa taiteilija Teemu Luoto asuu ja tekee keramiikkaa.