Pakko rikkoa

Odotan. Odotan usein. Jotain tapahtuvaksi, jonkun tulevan tai tekevän. Mä odotan. Mä hukkaan omaa rajallista aikaani. Ja kun mä odotan, niin se on mun elämä, joka valuu hiekkana tiimalasissa ja mä katson vieressä...

Ja taas mä odotan ja katson. Olen katsonut sua tässä jo pitkään. Hengittänyt samaa ilmaa. Seissyt vierelläsi. Odottanut. Istunut likellä. Kävellyt välillä pois ja hivuttautunut taas lähemmäs. Olen koskettanut käsivarttasi. Hipaissut selkääsi. Hhmmmm...

Levoton olo kasvaa. Se mutkistaa mieleni. Kiehnään kuin kissa. Puren huuleeni ja käperryn sisääni. Menen väärään suuntaan. En sano mitään, en toivettani, hiljaisen odotukseni summaa. Menen todellakin väärään suuntaan. Ja paine sisälläni kasvaa.

Mä teen hullun itsestäni tällä tavalla.

Nousen ylös. Tulen viereesi. Laitan koneen kannen kiinni. Vastaan hämmentyneeseen katseeseesi omalla hämmennykselläni. Mä teen tän, vaikken osaa ja vaikka pelottaakin. Piru vie.

Tiukka ote.
Vedän sut ylös.
Nostan kätesi korvilleni.
En kuule mitään.
Pelkkää kohinaa.
Tunnen oman sykkeen ja sun hengityksen iholla.

Mun.
Se on nyt mun.

Suutele mua!!