Mä en osaa juosta

Mikrofonikäsi: katugallupista hei. Olisko sul hetki aikaa? Haluaisit sä avautuu meidän kuuntelijoille jostain sun asiasta?

Mä: no en haluu avautuu?

Mikrofonikäsi: hei pliis, kukaan ei oo vielä tänään suostunut ja mun pitäis saada joku juttu kasaan. Voisiks sä nyt auttaa mua?

Mä: no mikä juttu tää nyt on?

Mikrofonikäsi: no me tehdään kesäohjelmaa ja halutaan haastatella ihan taviksia tavisten ongelmista tai asioista? Olisko sulla vaikka joku hauska juttu, mistä voisit kertoa meille.
Mä: Ei mul nyt mitään ongelmaa oo. Mutta yks vanha ongelma on tavallaan hauskakin?

Mikrofonikäsi: hienoo hei, no mikä se sun juttu on?

Mä: Mä en osaa juosta.

 

Mikrofonikäsi: täh?

Mä: Mä ajattelin aina etten mä osaa juosta, että mulla on siihen liian pitkät kintut. Ja mä en osaa sipsutella lyhyitä askelia. Pitkillä loikilla taas ei jaksa juosta mihinkään ja sellainen juoksu näyttää typerältä ja omituiselta. Kuka nyt haluaisi näyttää kummalliselta läähättävältä loikkijahiipparilta?

Mikrofonikäsi: ai jaa, miten niin et osaa juosta, eiks kaikki osaa?

Mä: niin mä oikeesti luulin sellaiset 35 vuotta.

Mikrofonikäsi: mitä sitten tapahtui?

Mä: ensiksi 11 vuotta sitten näin isoäidin synttäreillä serkkutytön. Se näytti upealta ja sanoi aloittaneensa juoksemisen. Oih, olisipa ihanaa jos mäkin osaisin juosta. Mut kun mä en osaa, enhän koskaan juokse edes junaan tai ratikkaan. Mut kyl olis ihanaa jos osais, ajattelin.

Mikrofonikäsi: ja siitäkö se sitten lähti?

Mä: no ei, odottelin vielä 8 vuotta ja sitten yllätin itseni laittamalla aarrekarttaani juoksijan kuvan. Samalla laitoin oman naamakuvani sen tytsyn naaman tilalle. Katselin kuvaa seinälläni ja mietin, että jos kuitenkin joskus...

Mikrofonikäsi: no sittenkö lähdit juoksemaan?

Mä: no en heti, kysyin vielä fyssariltani, että saisko tällaisesta kropasta juoksijaa. Se katsoi mua hiukan pitkään, hymyili vienosti arkailulleni ja antoi sitten pari vinkkiä ja kuivaharjoittelua:  polvi ylös, suunta, rullaus jne. Kyllä se siitä lähtee, anna mennä vaan, se sanoi, kun lähdin kotiin.

Mikrofonikäsi: ai ja sittenkö sä osasit juosta?

Mä: no sitten mä lähdin kokeilemaan, ensiksi pylvään välejä ja sitten kerran päätin jättää välikävelyt pois ja huomasin kipittäväni yhtämittaa jo sellaiset parikymmentä minuuttia.

Mikrofonikäsi: no tähän sellanen vakiokysymys: miltä nyt sitten tuntuu?

Mä: Hiton hyvältä.

Mikrofonikäsi: mikäs sulla on nyt sitten tavoitteena? Marathon vai?

Mä: hauskan pito, se että voin lähteä juoksulenkille silloin kun haluan ja pystyä juoksemaan vielä pidempiä matkoja. Tunnin lenkki kuullostaa nyt pitkältä matkalta, joten jos marathonin saa ujutettua tuntiin, niin ehkä loppukesästä sellanen ;-)

Mikrofonikäsi: mitä sanoisit niille kuuntelijoille, jotka luulevat myös etteivät osaa juosta?

Mä: olkoon se sitten mikä tahansa asia, juoksu tai muu, niin pelkkään uskomukseen ei kannata luottaa, ainakaan jos uskomus ei tuo hyvää oloa itselle.

Mä ainakin annoin kyytiä omalle uskomukselleni.

Kato vaikka!