Hitaita päiviä

Olen istunut loputtoman kauan paikallani, varjossa auringon alla. 

Rouva O on suunnannut lauttansa taas mereen. Minä mieluummin käyn kerran hitaasti uimassa ja palaan takaisin omaan maailmaani.

Täällä minä istun, joka ainoa päivä. Joskus kolme tuntia, toisinaan kaksi taikka neljä. Minulle ajalla ei ole nyt väliä, sillä maisema on henkeäsalpaava ja käsittämättömän rauhoittava. Minä ainoastaan olen, katselen merta, seuraan O:ta lautallaan, luen hymyillen ja itkien kirjaa: "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville" tai kirjoitan mielessäni sinulle.

Huomaan usein hetkien säkenöivän kauneuden. Laajenen välillä rajattomaksi, kun katson taivaalla lipuvia pilviä. Valkoisia pehmeitä muotoja, pumpuleita, jotka irtoilevat toisistaan sulaen pikkuhiljaa siniseen. Sama sini vastaa pisaroina meressä. Meren laineilla ui yhtenä suurena perheenä lokkeja (ne laulavat toisin kuin siellä kotona). Linnut nousevat ilmaan kiertämään suurta ympyrää aina kun vene irtoaa rannasta, mutta palaavat hetken kuluttua takaisin keinumaan aalloille. 

Kun ystäväni lautta palaa rantaan ja hetki tuntuu oikealta me nousemme rinnettä ylös isolle talolle. Lopulta istahdamme terassin valkoisille tuolille, rouva O aurinkoon ja minä varjoon. Joskus edessämme on kuuma kahvi, mutta useimmiten kylmä valkoviinilasi. Meri häikäisee kauneudellaan täälläkin, samoin tuo kaunis lahdenpoukaman vastaranta. Siellä talot häviävät vehreisiin puihin, rinne kumpuilee ylös, alas ja kirkko loistaa kirkkaan valkoisena pikku saarellaan. 

Päivittäin minä seuraan pientä seuruetta, en mitenkään julkeasti vaan ennemminkin lempeällä rakkaudella. Tämä seurue koostuu miehestä ja kolmesta naisesta. He siirtyvät joka päivä lounaan jälkeen tälle samalle terassille. En tiedä ovatko he sisaruksia vaiko vanhemmat ja tyttäret, mutta vanhoja he ovat, pieniä, lyhyitä ja suloisen vanhoja. Yksi naisista on varsamaisen laiha lyhyissä shortseissaan, luulin häntä ensikerran takaapäin katsoessani nuoreksi tytöksi. Ohitse kävellessäni huomasin paksun mustan tukan peitossa olevat suloiset syvän ryppyiset kasvot. Toinen nainen pitää päällään aina tyttömäistä hametta, hän on isosilmäinen, jollain tavalla hauras, kuin valkoista harsoa. Miehellä on suloiset höröttävät korvat ja vanhimmalla naisella kaunis isokiharainen kampaus. Jos englannin nummilla olisi pieni talo, näkisin heidät siellä istumassa ja syömässä samalla hitaalla hartaudella aterioitaan. Nyt nämä neljä kaunista ja vanhaa istuvat Korfun saarella, valkoisilla tuoleilla, jutellen hiljaa päät yhdessä toisiaan kohti sekä kulkevat pareittain, joku aina tyttömäistä naista hellästi tukien. 

Tällä valkoisella terassilla, rinteellä kauniin meren äärellä tunnen siirtyneeni kuin Hercule Poirotin maailmaan, jonnekkin vanhaan ja hohdokkaaseen. Minä tunnen olevani pieni kupla meressä, ja samalla olen syvä juonne silmäkulmassa. Olen huomaamaton ja kuitenkin huomaan. Olen osa jotain isompaa, jotain sellaista, jota ei kuvaa nämä kirjoitetut rivit tai hetkien kuvaukset.

Oikeasti me olemme yhtä suurta energiaa, loistavaa sädettä, jonka loimussa on vain hyvä olla.

Kiitos rouva O, joka toit minut tähän hetkeen ja näihin vapauttaviin ilmanaloihin.