Absintti vs. antibiootti

Aamulla pitää ottaa lääke ennen ruokaa, vartin päästä otan ruokaa toisella lääkkeellä.

Työkaveri kyselee vointia ja minä vastaan miten hidasta elo on etanan nahoissa.

Liikkumaton kehoni sekä keuhkoni huutavat happea, joten puen kaksi takkia päälleni, kiedon kaulaliinan moninkertaisesti ympärilleni ja astelen ulos aurinkoon. Kyllä onkin kaunis syyspäivä, ei voi muuta todeta :)

Kävelen pienen matkan pellon laitaa, haistelen ilmaa, katselen varpusia ja lentokoneita. Käännyn omakotitaloalueelle ja sieltä takaisin polulle kahisuttamaan lehtiä. Potkiskelen ilmaa lehtien alle niin iloissani, että hämmästyn, kun nainen kohdallani kysyy olenko sen yhden pikkumiehen äiti. No minähän se olin, reilut viitisentoistavuotta sitten se äiti, joka toi ja haki lastaan päiväkodista. Miten voi joku päiväkodin hoitaja muistaa lasten vanhempia, kyllä minä kovasti sitä ihmettelen...

Seisoskelen rohkeasti jonkin aikaa kastanjapuun alla. Katselen kuinka pari piikkipalloa tipahtaa maahan, halkeaa ja päästää vapauteen ruskeat sileät kanstanjat. Nostan niitä taskuihini ja kannan kotiini.

Kotona laitan uuniin kasviksia ja pähkinöitä päiväpillerin kaveriksi. Yritän saada niin paljon kuin mahdollista kuitua sisääni. Kahdet antibiootit tappavat pahiksien seuraksi hurjan määrän hyviäkin bakteereja, ja välillä tuntuu että suorastaan kuulen suolistoni huutavan apua.

Sitten istahdan lattialle katsomaan parasta kotimaista elokuvaa: Komisario Palmun erehdystä. Hihittelen ja yskin vuorotellen. Koska en voi vielä nauttia päiväabsinttia, niin keitän itselleni päiväkahvit. Ei soita postimies kelloa, eikä kukaan muukaan, joten otan kahvin seuraksi lautaselleni maitohappobakteerin sekä miehen matkalta tuomia viikunoita mantelitäytteellä. Myönnän samantien, että parempaa herkkua kahvin kanssa on vaikea löytää...

Ehkä alan tottua tähän hitaaseen elämään. Vielä pitää muistaa hoitaa kotitehtävät ja puhaltaa kuplia vesipulloon ;-)