Sattumia

Valo vetää puoleensa
ja ehkä juurin sen vuoksi olen unohtanut kokonaan mitä muuta voisi tehdä kuin kuunnella tämän toukokuun
auringon säteiden liikettä
ja oman sydämeni rauhottumista.

Tässä hengähdykseni aikana on ollut tällaisia hetkiä:

Minä ja tuntematon
Olin viettänyt hidasta lauantain aamupäivää nurmella lukien erinomaista kirjaa herrasmiehestä, nimeltä Joonas Konstig. Koska omat "herrasmieheni" olivat jättäneet minut yksin ja vieneet kaikki suojakertoimet mukanaan, mieleni alkoi olla auringossa levoton. Sisäinen häiriötilani muuttui kuitenkin kotimatkalla, kun näin juna-aseman. Mietin miksen kävisi kaupungilla ostamassa hyvää aurinkorasvaa ja niinpä odotin laiturilla hetken ja astuin seuraavaan junaan. Saapuessamme kaupunkiin katsahdin vastapäisen penkin ja ikkunan väliin. Vaunu tyhjeni kanssakulkijoista, minä työnsin käteni kapeaan rakoon ikkunan ja penkin välissä ja nostin sieltä mitä kauneimman vaaleanpunaisen ruusun. Kukan varteen oli niitattu pieni lappu, jossa luki: Hyvää äitienpäivää!

Kävelin ruusu kädessä kauppaan ja saavuin seuraavalla junalla takaisin kotiin. Tuo kaunokainen on ollut tähän päivään asti terhakkana vaasissa.  Kiitos sinulle tuntematon :)

Minä, he ja ne

Saavuin iltakävelylläni varjoisten puiden jälkeen pellon viertä kulkevalle hiekkatielle. Päivä oli ollut paahteinen ja nurmella istui kaksi miestä, joista toinen oli varovaisen mieleni mukaan ollut jo liian pitkään ilman paitaa.

Jokin liikahti nurmella ja sitten minä pysähdyin. "Mikä käärme tuo on?" pääsi suustani. Katsoin paksua parimetristä matelijaa, joka kuikisteli korkealle ylös komeasti päätään nostaen.

Nurmella istuva mies vastasi ja totesi samalla, että pienempi käärme tulee juuri minua kohti. Aivoni muistikeskus tilttasi (joten laji unohtui samantien) ja jäin seuraamaan lähestyvää puolimetristä poikasta. Rupattelin aikani kavereiden kanssa ja pienen houkuttelun jälkeen suostuin silittämään Elviksen peräpäätä. Olen siis koskettanut Elviksen jalkaa tai pyllyä tai jotain ;-) Käärmeen iho tuntui oikein mukavalta, mutta päätin kuitenkin olla antamatta sille kaulaani tai olkapäätäni, vaikka se tyttö olikin.

Minä, hän ja nuo
siellä missä on "Rakkauden polku", minä raukeana sunnuntai-aamuna nousin kalliolle. Taivas ja meri koskettivat toisiaan, minä otin miestä kädestä ja siihen jäimme istumaan. Mietin miten upea toukokuu onkaan ollut, aurinkoinen, lämmin ja kaunis. Ja kun aikani olin merta katsellut, käänsin katseeni rannalle. Siellä oli edelleen valkoisiin pukeutunut nainen istumassa lootusasennossa. Näytti, että hänen oli hyvä olla sisäisesti ja ulkoisesti. Emme kuulleet mitä nainen sanoi, mutta kaukaakin katsottuna vaikutti siltä, että hän sai mukavan tunnelman leviämään ympärillä oleville ihmisille :)

Olen ajatellut jatkaa tätä rauhallisempaa otettani. Kuuntelen edelleen tuulen suhinaa puissa, herkistyn ihanalle tervapääskyn huudolle. Tuoksuttelen kukkia ja katselen niiden kauneutta. Teen sen mikä on välttämätöntä, jonka jälkeen olen niinkuin ellun kana voi olla.

Mutta kyllä, jotain asioita vailla voin olla vain hetkisen. Nyt on myös aika taas sosiaalistua ja tulla takaisin kirjoitusten ääreen :)

Pidetään itsestämme hyvää huolta ♥