Marraskuun selätys - vuoristoradassa

Marraskuun kahdeskymmenestoinen

On sunnuntai. Olen saanut keskiviikkona tilaamastani paketista tuloilmoituksen ja houkuttelen miehen postihakureissulle. Paketti ei ole kovin painava, mutta se on hankalan muotoinen kantaa. Kotona viillän teipit varovasti auki, hipelöin sisältöä ja mietin että tuliko ostettua shittiä ja pitääkö kaikki palauttaa, mutta päätän antaa mahdollisuuden. Asetun olohuoneen lattialle ja otan kaikki osat esille. Ympärilläni on värikoodattuja pinoja ja lopulta alan koota talon uutta joulukuusta. Yksi oksa kerrallaan, viuhkaksi hartaasti muotoillen. Kun pääsen latvukseen asti ja astun sivuun, myrtyy mieleni. Eihän tuosta tullut kummoista, ja miten tuo yläosakin on noin omituinen. Voi möhnä! 

Syön mandariinin ja istun sohvalla, tuijottelen kuusta ja sitten kaivan tietokoneen esiin. Puutoimittaja on laatinut juutuubiin kuusenkokoamisvideon ja sen katsottuani tajuan, että olen astellut oksat väärin ja latvusosankin havut on ihan päin metsää. Eli uusi yritys jokaisen oksan kohdalla. 

Jostain kumman syystä koen molemmat kuusenkokoamisvaiheet erittäin rentouttavina. Kyllä käsillä tekeminen on ihmeellinen juttu, päästä katoaa samalla kaikenlaiset mietteet ja ongelmat. "Siitähän tuli oikein hyvä", kuuluu miehen suusta. Minäkin astun taaksepäin ja huomaan, että kyllä tosiaankin, taisin tehdä oikean hankinnan. Tästä joulusta lähtien minun ei tarvitse pelätä allergisia reaktioita.

En tiedä huvittaako asia miestä, mutta minusta on suorastaan hauskaa, että meillä seisoo joulukuusi jo nyt kotona. Kenties siihen pitäisi hankkia valot siihen asti, kunnes se koristellaan. 

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Tänään on vuoden viimeinen opiskeluilta. Olen rustannut neljä lyhyttä draamatekstiä ja puskenut ne muiden luettavaksi, vaikka olen niihin tyytymätön. Sanon itselleni, ettei tämä ole vaarallista, harjoittelua vartenhan minä kurssilla olen. Joskus olisi hyvä opetella ottamaan vähän kevyemmin. Täydellisyyden tavoittelu ei ole tavoiteltavaa. Riittävän hyvä on tarpeeksi ja harjoittelija voi mokailla levollisesti. Mokaavathan täydellisyyden tavoittelijatkin. Kurssilaiset ovat tulleet mukavan tutuiksi, ja tavallaan on ikävä sanoa hei opettajalle, joka on saanut kiinnostumaan aiheesta, joka ei ennakkoajatuksissani ollut innostavimpia teemoja.

Kurssin jälkeen on pakko lähteä iltakävelylle. Kävellessä tajuan ensikertaa, että kirjoittaessa oikeastaan pitäisi revitellä paljon enemmän. Draamassa tavallisuus on tylsää, kuka edes tietää kirjoittaako totuuden vai värittääkö tai revitteleekö. Olisinpa ymmärtänyt tämän draamakurssin alussa, olisin ehkä saanut paljon enemmän irti itsestäni.

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Huomaan, että kirjastot aiotaan sulkea kolmeksi viikoksi. Niinpä otan lainaleffan kainaloon ja painun lähikirjastoon hakemaan varaukseni sekä pikkuisen joulukirjan. Matkallani näen upean Heli Laaksosen Aapine -kirjan, jossa lukee täydelliset sanat kohdassa

Ä

Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks,
äläkä ainaka äijänkränäks!

Vaik istuissitte liian kauan kyläs,

vaik meniski sult terä poikki kynäst,

vaik käki kukkuis nuati viarest,

vaikket sais mittän tolkku kialest,

vait äit ällittelis,

vaik mummu mullittelis,

ol sää vaa hyväl pääl!

Sää ole nii nätti ko jäneksenkäpälä,

olet täyrelline ympyrä,

äärmäisen tärkiä.

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Olen hukannut itseni, enkä muista Helin sanoja.

Aivan kamala työpäivä. Ajattelen, että jos jossain olisi irtisanomisnappula, niin nyt tekee kyllä mieli painaa siitä ja lujaa. No, lopulta työpäivä päättyy, suljen työkoneen, pistän sen pakettiin ja laitan niin kauas, etten näe sitä.

Marraskuun kahdeskymmeneskuudes

Olen taas kasannut itseni kokoon. Saan aikaiseksi yllättävän paljon. Kun olen päivän viimeisessä palaverissa ja kerron jääväni pidennetylle viikonlopulle lausuvat kaverit yhteen ääneen viimeisinä sanoina: "Hyvää lomaa Birgitta!" 

Totta, ne on ihania, nuo työkaverit, ja vaikka muu joskus mättääkin, niin nuo ei. Laitan työkoneet lomalle. Pyyhin pölyt mielestäni, samoin kodin pinnoilta. Olen todella ollut loman tarpeessa ja nyt sellainen onneksi alkaa!

Marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs

Tampere! Siellä on sellainen paikka kuin Tallipiha, hienoja vanhoja rakennuksia ja yksi erityisen mieluinen siipalle. Astelemme Suklaa Puotiin, minä seison paikallani ja tunnen olevani kuin sadussa. 

Pieni huone täynnä kaikkea herkkua. Tuijottelen ihania glögipulloja, luen niiden etikettejä ja kysyn varovasti mieheltä, että olisko tuollainen hyvä juttu? Valitsemme viikunakonjakkiglögin! Nam! 

Kuva ostoksista kun osa on jo ehditty syödä

Jään edelleen tuijottelemaan samaa hyllyä, ja kun seuraavan kerran katson missä mies pyörii, sillä on kädessä suklaalevy, kaksi isoa patukkaa, kaksi lakritsipussia ja se kysyy minulta millaisia suklaapaloja haluan. En ymmärrä mitä on tapahtunut, joten sanon, että ihan mitä vaan ja näen kuinka mies ottaa sellofaaniin käärittyjä suklaapaloja käteensä. Ajattelen, että nyt on parasta suunnata kassalle, muuten miehellä lähtee kokonaan lapasesta :D

Vuokramökki näyttää parhaimmat puolensa. Ei kaupungin valoja, vain vuokraemännän led-valot roikkumassa verannalla. Joutsenet lentävät niemen ympäri ja laulavat hauskasti ohimennessään. Vihdoin härdelli tuntuu pysähtyvän. Toivon, että voin olla ilman uutisvirtaa nämä päivät. Tämä loma ja varmasti myös nuo suklaat on ansaittu.