Runoilua

Runokurssi siirtyi keskiviikosta perjantai-iltaan. Se närästytti minua. Tunnollisena tyyppinä avasin kuitenkin illalla tietokoneen ja istuin kaksi ja puoli tuntia sen edessä. Siinä vilisivät silmissä vertaukset, metaforat, personifikaatiot, metonymiat, menonyymisyydet, synekdokeet ja symbolit. Huomasin piirtäväni luennoitsijan kuvaa muistiinpanojeni tilalle. Kuinka sen otsatukka oli valahtanut taas kerran silmille ja miten se hassusti nojautui alas ja eteenpäin (no mites muutenkaan näinä etäluentoaikoina). 

Tänään runokurssi pyörii edelleen mielessä. Sen eteen pitäisi tehdä työtä. Mutta nyt on lauantai ja mieleni tekee vain laiskotella. Lötjöilyn lomassa tajusin, että jotkut viime aikojen tapahtumat ovat olleetkin aika runollisia. Kuten vaikka:

Kaatuneen puun äärellä

Iltamyöhällä kävelemme huuhkajamaille päin, etenemme kapealla metsätiellä, kuuset notkuvat lumesta molemmin puolin ja mutkainen tie vie eteenpäin. Lopulta tie umpeutuu ja edessämme näkyy nuori mies ja nainen istumassa kaatuneen puun päällä. Mies kaataa termarista juomaa naisen mukiin ja lämmin höyry näyttää houkuttelevalta. Siinä nuo kaksi yhdeksän jälkeen illalla metsän siimeksessä juovat lämmintä mukeistaan ja rupattelevat. Kuinka romanttista, ajattelen samalla kun käännymme kapealle polulle. Olivatpa ystäviä taikka juuri toisensa tavanneita, niin en voi olla pohtimatta, että olisiko ilman tätä korona-aikaa heille tullut mieleen lähteä yhdessä iltaa istumaan lumiseen metsään :)

Punaisen pipon raikas ääni

Tiistaina noustessani korkealle sillalle jokin näkymätön kiinnittää huomioni. Kun kurkistan kaiteen ylitse alas, näen miehen seisomassa ryhdikkäänä keskellä-ei-mitään soittaen trumpettia.

Punainen pipo loistaa auringonpaisteessa. Viereinen Hakamäentien risteys autoineen ei kykene taittamaan soittajan ajatusta, vaan hän puhaltelee soittimestaan sulosointuja. Kerran mies laskee trumpettinsa, hän kääntyy ja näkee minut. Minä vilkutan miehelle. Hän vilkuttaa takaisin ja nostaa taas trumpetin huulilleen. Kuuntelen miestä hetken ja sitten minäkin jatkan eteenpäin.

Kantaa kaunotarta kyljessään

Olemme liikennevaloissa ja katson hämmästyneenä vastaan tulevien jonossa olevaa roska-autoa. Sen kyljessä minua katsoo Vermeerin tyttö helmikorvakorussaan. Syvästi katsoo ja kenties pohtii: vieläkö vain piirtelet vai osaatko myös lajitella? Minä hänelle mielessäni vastaan kauniin lausein miten monet ovat lajitteluastiani ja miten mukavalta niiden käyttö tuntuukaan. Kun ohitamme toisemme mietin miten hieno ajatus on noussut sen ihmisen sisällä, joka yhdistää taiteen näin arkiseen asiaan. Runoutta ja rakkautta, sitä sen täytyy olla. 

Opiskelut on vielä tekemättä. Päivä on edennyt liian pitkälle, vai onko ;-)

Voisin nyt ainakin tehdä yhden yritelmän, jota voin muokkailla myöhemmin paremmaksi. Miltä kuullostaisi runon aloitus:

Kaatuneen puun äärellä

punaisen pipon raikas ääni

kantaa kaunotarta kyljessään

Leppoisaa viikonloppua toivotellen ♥