Syksyn ja rakkauden sydänkäyrää

Äärettömän pitkän ajan jälkeen laitan tällaisen viikkopäiväkirjan tulille :)

Sunnuntaina

Minä joka en pidä autolla ajamisesta istahdin kuskin paikalle ja ajelin Tuusulaan. Parkkeerasin auton ison keltaisen talon viereen. Haistelin ulkoilmaa ja mietin kuinka kaunis onkaan syyssää, nyt kun ei sada tai tihuuta. 

Käveltiin hiekkatietä, soratietä, lohkarekivitietä, asfalttitietä, heitettiin u-käännös ja palattiin samoja reittejä takaisin. 

Katselin ihmeissäni tienpiennarta, näin parissa paikassa lupiineja, jotka olivat päättäneet hehkua syvän violetteina näin syksyllä. Voiko tämä olla totta?

Maanantaina

Oltiin pitkän iltakävelyn loppusuoralla ja mietittiin mitä laitetaan iltaruuaksi, kun muistin, että Meri Valkaman kirjailijahaastatteluahan meidän piti mennä kuuntelemaan. 

Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että jos kävellään tosi nopeasti niin ehditään tilaisuuteen mukaan. 

Minulla oli vähän nihkeä mielipide Valkaman kirjasta "Sinun, Margot" ja mietin vaikuttaako se ajatuksiini kirjailijasta. No ei vaikuttanut. Selkeäsanaista Valkamaa oli mukava kuunnella ja hänen sekä haastattelijan keskustelu kirjan aikakaudesta, Saksojen yhdistymisestä ja siihen liittyvistä asioista oli mielenkiintoista.

Iltaruoka jäi tekemättä.

Tiistai

Jaa-a. Niskajumppa taisi olla päivän antoisin hetki.

Keskiviikkona

Nuorimies ilmoitti tulevansa käymään töiden jälkeen. Siippa leipoi jo menneiden nimipäivien kunniaksi maan parhaimman kääretortun. Oli ihanaa istua iltaa, pelata korttia ja rupatella. 

Juteltiin Meri Valkaman mielipiteestä itäsaksalaisten suhtautumisesta Saksojen yhdistymiseen tai oloihin sen jälkeen, pohdittiin kaasuputken vaurioiden aiheuttajaa ja mietittiin salaliittoteorioita, juteltiin keikkakokemuksista, parista artistista, oluen juonnista tuopista versus tölkistä ja siitä kuka haluaa syödä Fazerin sinisen suklaalevyn vai jätetäänkö se odottamaan joulun aikaa. 

Vietiin nuorimies kotiin ja kotimatkalla mietin miten onnellinen olenkaan perheestäni.

Torstaina

Menin kaupungille labraan, katsoin kun rauhallinen kaveri otti verta minusta ja toivotti sitten mukavaa päivän jatkoa. Kotimatkalla junassa etsin YleAreenan Levylautakunta-tallenteen, pistin kuulokkeet korviin ja tuijottelin ohikulkevaa maisemaa. Joutsenet uivat Töölönlahdella ja kaikki näytti olevan kuten tavallisesti. 

Yksi biisi alkoi soida hämyisesti, kuin tynnyrin sisältä. Pysähdyin melkein heti lauseeseen: "Suru kulkee aina kanssain kulkien" Että laitoit sitten kaksi kulkea sanaa samaan lauseeseen? Kuulinko väärin, vai oliko se tarkoituksellista? No sait ainakin huomioni, hetkeksi. Mutta sitten ajatusvirta vei mukanaan ja mietin entistä työkaveriani... ja Boom! Jotain tapahtui kappaleessa. Se kasvoi niin, että ihokarvani heräsivät ja sisälläni myrskysi. Keskeytin biisin ja laitoin sen soimaan alusta. Kulkien -sanat osui hermoon samalla tavalla, mutta mitä pidemmälle biisi eteni sitä kosteammaksi silmäni muuttuivat. Melkein ehdin koota itseni ennen kuin piti hypätä junasta ulos (huomaa, että olen aika herkillä). Tulin sisälle kotiin ja palasin töihin, eli etä-leimaus sisään ja näpyttelemään.

(Kasper: Kirjaimet)

Perjantaina

Mies laittoi kesken retkipäivänsä viestin: "Moi, lähdetkös nimpparikahveille Eloon-eloon-elämään siinä kahden hujakoilla? Minä tarjoon!"

Arvaa lähdinkö :D 

Muutama lounastaja oli lopettelemassa ateriointia. Vanha mies istui pitkään ja seurasi kuinka pieni tyttö touhuili leikkipaikalla. Me oltiin ikkunan ääressä. Oli ihanan rauhallista.

Edessäni oli tuoksuva kahvi ja suloinen leivos. Sellainen syksyn keltainen herkku, jossa oli sydämellinen syke kirjailtuna kuoreen. Sitruuna-mikä-ikinä-olikaan oli niin hyvä, että viettäisin toisenkin kerran nimppareita!

Käveltiin kiertotietä pitkin kotiin. Matkalla istahdettiin ihan muuten vaan omenapuutarhaan penkille. Katselin kuinka tuuli heilutti valtavien kuusien runkoja. Kuuntelin puiden lehtien kahinaa toisiaan vasten ja tunsin kovan, mutta lämpimästi puhaltavan tuulen ihollani. Oli ihana syyspäivä ja viikonloppu oli alkamassa!

* * *

Tämän viikon parasta antia on ollut perheen ja ystävän kanssa rupattelu. Lisäksi aurinko on pilkahtanut ja luonto näyttänyt syvää ja hyvää värikirjoa. 

Kastanjat peittävät lähikatua kuten alla olevassa kuvassa omenapuun sato omakotitalon sisääntuloreittiä. En uskaltanut edes yhtä poimia mukaani, vaikka arvelen, ettei talon väki niistä piittaa lainkaan.