Sivupolkuja

Olen matkalla toimistosta kotiin. Kävelen kivikatua ylös, pitkin valtavia laattoja. Ajattelen että jättiläisen paikalleen asettamia. Muuri vieressäni tekee aukon ja tuuli puskee iholleni. Liekö vastus, vastustus vai kutsun kuunteleminen, mutta käännyn aukosta vasemmalle, kiipeän portaat ylös ja siitä ison valkoisen kirkon viertä torille viettävien portaiden reunalle. 

tekivät kerran elokuvaa

Tässä minä seison. Annan tuulen puhaltaa ja reutoa. Nostan katseen ylös ja tuijotan pieneen siniseen länttiin vaaleanharmaiden pilvien keskellä. Tunnen kuinka tasapainoa koetellaan, ja minä painan jalkapohjia vahvemmin alas ja nostan katsettani aina vaan ylemmäs. 

Mietin, että tänne tulen tulevaisuudessa paljon harvemmin. Ylös kirkon rappusille, katsomaan minkälainen taivas on meren yllä, tuuleeko paljon vai vielä enemmän, minkälaisia kukkia torin leijonien ja naisten jaloille asetellaan tai onko talojen ikkunoissa jo kyntteliköt? 

Hiljainen jazz-kappale loppuu ja korvissani vaihtuu laulu. Se on herra Parkkonen joka kuiskaa korviini voimaa ja valoa. Se miettii, että "jos sanon niille et mul on kaikki hyvin, niin sillähän sen tyrin ja ihan kohta kompastun". Minä mietin valitseeko maailma biisit soimaan satunnaisotannolla vai onko jollain universumin taikalampun silittelijällä kiero huumorintaju. 

Tuuli pitää hetken tauon ja minä pyyhkäisen poskeani. Lasken katseen alas, näen turistien nousevan ja laskeutuvan rappuja pitkin. Kuuntelen kappaleen loppuun ja suljen soittimen. Suljen myös ajatukseni, mieleni kaikesta, katson vaan ja nautin mikä juuri nyt on. Ja kun hetki on tullut, minä käännyn kannoillani. Laskeudun kirkon kupeesta pois ja jatkan katua pitkin asemalle ja kotiin.

Käyn läpi pienimuotoista eroa. Läpi kaikenlaisia tunteita, varsinkin sellaisia, jotka saavat hengityksen katkeamaan, rinnan puristumaan ja kurkun pakahtumaan. Kaiken tämän, vaikka tiedän tekeväni oikeita valintoja ja olen varma, että edessäni on valo ja helpotus. 

Ensivuoden alusta en enää nouse tänne rappusille entiseen tapaan. Tai nousenhan minä, jos käyn kauniissa Helsingin keskustassa. En töissä, vaan paikallisena turistina. Minä pidän hetken tauon tavallisesta ja suuntaan opiskelijan erilaiseen elämään. 

Alan jo odotella marraskuuta ja laskeutumista. Odottelen myös sisukseni rauhoittumista ja tunteiden tasaantumista. Tai ehkä kuitenkin toivon, että myllerrys sisällä muuttuu pikkuhiljaa innostumiseksi ja luovuudeksi, sillä sitähän tässä lopulta kaipaan. 

♥