sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Leffassa: Superclásico

Olen niitä omituisia, jotka eivät katso pohjoismaalaisia elokuvia, mutta nyt seurasinkin yllättäen tanskalaiselämää. Kenties tämä myönnytys tuli siitä, että tarina sijottui Buenos Airesiin ja etten itse valinnut elokuvaa.

Punaisen penkin uumenissa katsoin tanskalaista Christiania, jonka vaimo oli lähtenyt työnsä perässä argentiinaan ja pyysi nyt vuoden kuluttua miestään allekirjoittamaan eropaperit.

Koska ikävä on edelleen kova, elämä on alkanut viinikauppiaana maistua viininhuuruiselta alamäeltä, eikä käsikään suostu allekirjoitusta kirjoittamaan, niin Christian ottaa perheen 16 vuotiaan Oscarin mukaansa ja lähtee kääntämään vaimonsa päätä Buenos Airesiin.

Ei ole vaimo kovin iloinen miehensä näkemisestä, sillä hänellä on uusi mies kiikarissa, jalkapallosankari Juan mitä komeimmissa raameissa.

Vanha aviopari, poika, uusi rakastaja ja kodinhoitaja asuvat saman katon alla eikä se ole ihan helppoa. Niinpä Christian huomaa istuvansa lasi edessään kapakassa keskustellen baarimikon tulkkauksella paikallisen kuudesti naineen miehen kanssa. Tämäkin vihaa jalkapalloa ja avioeroja...

Anna vaimo vaan haluaa sen eron ja päästä unelmiensa Juanin kanssa naimisiin.

Ja Oscar kuuntelee musiikkia, taltioi tilanteita kameralla ja menee ihan omia menojaan.

Jalkapalloa, valokuvausta, viiniä, rakkautta ja tangoa. Kiihkoa, tunnesolmuja ja voimankoittoa.

Siinä elokuvan tunnelmaa.

Tango soi läpi leffan ja se oli ehkä parasta antia. Nautin niistä torakoistakin, jotka suorittivat riittinsä tangon tahtiin. Kiihkeys jalkapalloon ja elämään ja kunkin omaan totuuteen kantoi tarinaa. Vaikka kulttuurierot ovatkin suuria, niin samat asiat meitä kuljettavat, halu omaan hyvään oloon sekä siihen mitä emme halua. Se onkin sitten ihan eri asia, toimimmeko itsellemme  parhaiten silloin kun edessä on hankala tilanne.

Mistä johtuneekin, niin sivuroolit viehättivät minua eniten, Oscar ja kodinhoitaja Veronica. Oscarissa oli sellaista nuoruuden viatonta avarakatseisuutta, vaikka myös musta-valkoisuutta. Veronicassa ehkä hurjaa elämän maistamisen jälkeä sekä kokemuksen tuomaa rohkeutta ja eteenpäin menemisen meininkiä.

Menneisyyteen ei kannata jäädä kiinni. Asiat muuttuvat, me muutumme ja eteenpäin mennään, vaikka jarruttaisimme kuinka kovaa.

Ohjaus: ole Christian Madsen.

Pääosissa.
Anders W. Berghelsen - Christian
Paprika Steen - Anna
Sebastian Estevanez - Juan
Jamie Morton - Oscar
Adriana Mascialino - Veronica

Traileriin pääsee tuosta ylimmästä kuvasta. En ollut katsonut traileria ennen leffaan menoaa ja näin jälkeenpäin se oli mielestäni hyvä asia. Mutta tämäkin on makuasia ;-)

3 kommenttia:

  1. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ja elämänmakuiselta.

    Asiasta "kukkaruukkuun" tai ihan minne vain... Eilen päättyi subilla ruotsalainen Millenium trilogia. Satuitko katsomaan? En ikinä olisi uskonut, että jään koukkuun ruotsalaiseen, välillä inhorealistisen raakaan rikoselokuvaan (vai mikä lie sitten ollutkaan). Loistavasti toteutettu joka tapauksessa. Suosittelen katsottavaksi, ilman ennakkoluuloja!

    VastaaPoista
  2. Oooooh, kaikki latino putoaa minuun! Elämäni leffa on Como aqua para chocolate, joka on meksikosta ja perustuu kirjaan Pöytiin ja vuoteisiin.

    Kyllä tanskalaisetkin osaavat, sillä minä ainakin pidän Susanne Bierin töistä. Bierin Kosto sai parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin viime vuonna. Pohjoismaisissa ei vain se musiikki sitten ole ihan niin kiihottavaa...

    Sinulle on jotain blogissani;-)

    VastaaPoista
  3. Muuttolintu; elämän maku kyllä tosiaankin maistuu tässä elokuvassa. Tässä on kipua, naurua, huumoria ja himoa. Kukkaruukkusi Milleniumin trilogian luin kirjasarjana, mutta leffoja en olekaan nähnyt. Pitäisikö rikkoa ennakkoluulot ;-)

    Leena; arvaan että nauttisit latinomeiningistä. Argentiinalaisissa oli sellaista elämänkiihkoa, joka näin suomalaisena tuntuu joskus hurjaltakin ;-) Tulen kylään =)

    VastaaPoista