Just gotta try a little tenderness

Turhautunut.
Mä olen todella turhautunut.

On kevät. Olis mahtava aika ... vaikka kevätjuoksuille. Olisin valmis.

Vai olenko? Toissa torstaina alaselkä kipuili ilkeästi, sitten perjantaina jalat huusi hoosiannaa. Perjantaina myös vatsa pyörähti ympäri. Sen jälkeen olenkin elänyt elähtänyt maku suussani. Olen silitellyt kiemurtelevaa ylävatsaani. Päivällä niska ei suostunut kääntymään vasemmalle. Ja nyt mulle nousi kuume. Nenä vuotaa ja olo on syvältä.

Voi keleen tanan ja letin Perrrkele!!

Tiedän vanhastaan, että pääni ei osaa pitää kontrollia. Mieli tekee kiltisti kaiken sen mitä se luulee toisten odottavan. Ja sitten kun liika on liikaa kokonaisuudelleni, niin kehoni sanoo itsensä irti minusta.

"Sorry nainen, tää ei toimi, me mennään lakkoon. Parempaa oltavaa kiitos, tai sä tunnet tän tosissaan nahoissasi. Kato Baby, tää ei ole koskaan onnistunut näin. Sä häviit tän pelin joka kerta."

Mulla on kertakaikkiaan tunne, ettei tämä ole vain joltain saatua pöpöä. Tässä on kyse jostain muustakin. Ja mä tunnen sisälläni turhautumisen elkeet. Katson egoni mesoamiseen ja kiukkuiluun. Se haluaa pitää kaikki ohjakset käsissään. Se ei halua luopua mistään, mitenkään, millään tasolla.


Ja mitä suoremmin mä katson egoani ja toimintaani niin huomaan että,

Mä olen kadottanut sieluni.
En ole kuunnellut enkeliäni.
Enkä ole avautunut sydämelleni.

AAAAAAAAAaaaaaa!

Miten pitkälle täytyy hautautua, jotta päästää vanhan pois, vanhat toimintatavat, vanhat uskomukset.

Tekisi oikeasti mieli lähteä kuukausiksi kallion päälle männyn kupeeseen seisomaan. Olla ihan vaan yksin ja katsoa niin syvälle johonkin sisään, että löytyisi se hyvä, joka siellä jossain asuu. Päälakeni 170 cm:n korkeudella on aivan liian kaukana sydämestäni.

En ole ollut valmista lähelläkään...