Maasta se pieni aina ponnistaa

Aikainen aamu
aurinkoinen ja lämmin
vie askeleet pois
jonnekin muualle,
jossa tuoksuvan kahvin on keittänyt joku toinen,
ja leivän on täyttänyt
ystävälliset kädet.

Jälkiruoaksi lämmintä keskustelua, pohtimista elämästä, omasta ja silleen yleisesti.

Katson kuin sivusta omaa vanhaa toimintaani ja taas opin jotain...

Vaikka vanhassa on paljon

rumaa ja kolkkoa,

niin sieltä on puserrettu vielä enemmän mehua, väriä ja hyvää.

En olisi tässä tällainen, jos en olisi elänyt ja tehnyt niin kuin olen. En voi siis vihata vanhaa minääni. Voin sanoa, että ennen tein parhaani siinä tiedottomuuden ja tietoisuuden tilassani.

Ja mennyt eilinen oli huikea. Katsoin iltamyöhään metsätiellä hirveä silmiin ja seurasin kuinka kiinnostuneena se haisteli meitä outoja turvallaan. Upea iso eläin, vapaa, kiinnostunut, ja kun sen kiinnostus loppui, se tyynesti jatkoi matkaansa.

Ajattelinkin ettei odottava koiranelämäni ole ollut ihmisen elämää. En halua enää odotella ketään tai mitään. En halua polkea ketään egoni jalkojen alle. En halua tuntea tuskaa ja kipua. En halua nojata tukeen ja odottaa pelastusta tai ulosvientiä.

Jos en halua, niin suuntaa täytyy muuttaa, katsetta avartaa ja maistella uusia asioita.

Mun elämä muuttuu vasta kun itse tartun siihen mitä haluan.

Ja kun kuitenkin joskus taas kompastun, niin mitäs siitä. Kompastumisen jälkeen noustaan pystyyn, pyyhitään pölyt pehvasta ja polvista, sekä jatketaan matkaa pystypäin.

Katsokaa nyt vaikka tätä puuta, sen vanhat kukatkin on vielä kuihtuneina kauniita ja uudet silmut rohkeina ja innokkainen kurkottavat kohti aurinkoa ja valoa =)