Viikon kolme erilaista päivää

Se oli tiistai, kun minä suuntasin keskellä päivää tilaan, jossa harjoittelin tehdasasetuksiin palaamista. Huvittuneena mutta samalla erittäin keskittyneenä, minä tarkastelin seisoessani kehoni asentoa ja olomuotoa. Missä on lantio, missä pää ja lavat? Onko syvät vatsalihakset toiminnassa ja mihin suuntaan kylkiluuni törröttävät. Seuraavaksi makasin selälläni. Nostin jalat 90 asteen kulmaan ja kädet irti maasta (kyynärpäät 90 asteen kulmassa myöskin ja sormet harallaan). Siitä sitten keinahtelin ensin pienin liikkein puolelta toiselle ja lopulta hallitusti toiselle kyljelle, sieltä syvillä lihaksilla takaisin alkuasentoon jne. Myöhemmin kierähtelin vielä vauvamaisesti vatsalleni ja sieltä lopulta yksivuotiaan taidoilla pystyyn seisomaan.

Täytyy sanoa, että oli tehokasta ja hauskaa tuollainen harjoittelu. Siinä meni palikat paikoilleen.

Keskiviikkona katselin illalla miestä sillä silmällä. Jotain oli meneillään, mutten tiennyt mitä. Se kysyi ruuan jälkeen kävelykaveria ja minä lähdin mukaan. Heti pihalla vilkaisin sen sivua ja meinasin kysyä mikä on huonosti, mutta jostain syystä päätin olla hiljaa. Kahdensadan metrin päästä miehestä kuitenkin kuului huokaus ja purkaus ja ymmärsin hänen läheisen työkaverinsa menehtyneen edellisiltana aivan yhtäkkiä. Sairaskohtaus vei nuoren miehen... aivan tuosta vain... mitään varoittamatta.

Asia pysäytti minutkin. Tiesin miehen, niin kuin vuosien takaisen työkaverin muistaa, ja mietin miten vähän ihminen tietää omasta ajastaan. Miten erilailla sitä kohtaisikaan ihmisiä, jos tietäisi mitä tuleman pitää. Surullista, niin surullista. Ollut lähes koko alkuvuosi...

Tänään torstaina, mietin lounaalla onko torstai toivoa täynnä. Ehkä on parempi ainakin olettaa niin. Minä lähdin väsyneenä töiden jälkeen fysioterapeutille. Minun ei tarvinnut puristaa kyyneleitä silmäkulmistani, vaan ne vapaina noruivat, kun jalkakalvoni saivat tuntea käsittelyn salat. Ja kuten aina, niin tälläkin kertaa minä kuvettani kaivaessani huvittuneena katson sisäistä masokistiani: onhan sitä tyhmempääkin tehty kuin maksettu kerta toisensa jälkeen kyyneleistä.

Kotiin päin kävellessäni tunsin kuitenkin vapauden tunteen kehossani. Jotain on lähtenyt liikkeelle, eikä mitään vastaan vetävää kiskontaa tunnu.

Nyt minä istun hiljaa kotona. Katselen kynttilän loimotusta parvekkeen pimeässä illassa. Kuuntelen viereisestä huoneesta kuuluvaa kitaran sointua. Nostan jalat pöydälle ja toivon, että osaan olla tästä kaikesta kiitollinen.

Rakkautta teille kaikille  ♥