Keskiyön aikaan

Junassa nainen istuu vihko sylissään
 se kumittaa nuotteja viivastolta
  piirtää uusia tilalle vetää kaaria
   napsuttaa jalalla lattiaan
    sormellaan ilmassa pehmeästi tahdittaa...

Jätän hänet asemallani
jääden yksin pimeään
meitä on vain minä ja pitkä mäki.
Vaikka askeleeni vetävät alaspäin
minä nostan katseeni ylös
kurkotan puiden latvojen ylle
ohi putoilevien lehtien
ja hyräillen venyn korkeuksiin.

Käännyn kohti kirkasta kuuta
sillä on varjo koillisesta lounaaseen.
Isken sille takaisin silmää, keimailijalle.

Hetki katoaa
toinen tulee edessäni vasemmalta mutkan takaa
ohittaa minut kiihtyvällä vauhdilla ja jatkaa taakseni.
Näen varjona miehen laskettelevan laudalla autiolla ajotiellä
ja minun sisälläni kuplii riemu.

Siinä keskellä tietä, minä etsin puhelimen,
näppäilen sanat.

Aamulla en ihmettele kysyvää merkkiäsi viestilleni:

"Hui keltaseni! Mikä yö! Kääntääkö kuu kasvonsa oikealle? Näetkö samat tähdet kuin minä?