Kyntää, kyntää...

Olen pohtinut tässä viimeaikoina miten ihanaa on ollut olla nuori, aikuisempi, lapsiperheellinen ja tavallaan vailla huolia. Ikävää, etten silloin tajunnut tilaani, vaan kehittelin pienistä ongelmista isompia. Mitä turhuutta. Ehkä kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä ajattelen näistä vuosistani nyt samoin, vaikka nyt tuntuu, että elämä antaa avokämmentä.

Viime vuoden keväthuoltoni meni persiilleen ja moninkertaistui huolilla loppukesää kohti. Kuukausi sitten pohdin, että tänä vuonna pääsen varmasti helpommalla. Varasin siis taas lähetteet ja lääkärit.

Toissa perjantain lääkärin (nro 3) jälkeen näin ensin hiukan valoa tulevaisuudessa. Hymyilin jopa bussipysäkillä auringolle, joka taisteli läpi autojen nostattaman hiekkapölyn.

Keskiviikkona ei enää hymyilyttänyt. Sen sijaan kävelin kotiin ja annoin kyynelten pestä itseni. Tämän päivän lääkärikäynnin jälkeen mieleni teki vain huutaa ja kovaa, mutten kehdannut tehdä sitä kotona enkä pihamaallakaan.

Seuraavana iltana mies sanoi ääneen, että keskitytäänköhän me ihan oikeisiin asioihin tässä elämässä.  Sitä samaa minäkin nyt pohdin, vastasin.

Luojan kiitos mulla on mielettömän hieno mies. Se istuu, kuuntelee, on hiljaa tai puhuu. Se ulkoiluttaa mua ja naurattaakin. Ja miten mahtavaa, että arkea täydentää suloiset työkaverit ja ystävät. Jos elämässä onkin paskoja asioita, niin onneksi on ihmiset ympärillä. En kestäisi varmaan pitkään, jos jäisin kuuntelemaan vain omaa mieltäni.

Kävelemisen lisäksi olen selventänyt pään surinaa myös perinteisillä keinoilla. Siivosin kotona - niin, minä todellakin imuroin. Minä joka en en tykkää vetää sitä vehjettä perässäni. Lisäksi annoin toivoa tulevasta kesästä. Avasin parvekkeen oven, asettelin miehen avustuksella sinne paksun maton, tuolit ja pöydän. Kuolleet kanervatkin vemppasin kompostiin.

Ehkä on kuitenkin hyvä, että olen käynyt näissä tunkiosta-nousee-vain-mustaa-banaaninkuorta-katsauksissa.

Tästä(kin) täytyy seurata jotain hyvää.

Onneksi tulee kesä!