Kiviä kengässä

Asiat on joskus monimutkaisia - päässä.

Olen ollut ristiriitainen.

Kuten tiedät, suloinen kevät kurkkii, aurinko näyttäytyy, kimmeltää niin, että aurinkolasit pitää ottaa suojaksi. Minä katselen kotiin tullessani maasta nousseita lumikelloja ja krookuksia ja hymisen pehmeästi. Sisällä taas katson kuinka talon vasemmalla puolen ikkunat huutavat pesijää ja oikealla ne on peitetty vanerilla, jotta remonttimiehet saavat julkisivupuolella tehtyä työnsä kunnolla.

tältä tuntuu (ehkä siipastakin)

Jotenkin tuntuu juuri tuolta. Että toisaalta kaikki on aivan mahtavasti, on valoa ja uuden syntyä ja toisaalta taas pimeää ja väsynyttä.

Oikeastihan mulla pitäisi olla vain Jippii-kohta-alkaa-loma-fiilis. Mutta kroppa haluaa kai hautautua kuoppaan eikä lähteä matkaan, koska edelleen hermot kiskovat ja lihakset kiristyvät nahkani sisällä niin, että makkarat keskivartalossani ovat ainoa kimmoisa kohta mikä liikkuu.

(niin, peilin ohitse ei tee enää mieli kulkea ja jep, se juokseminen oli pakko lopettaa ennen kuin se ehti oikein alkaakaan mmrrrrrrr)

Ja mikä hulluinta, siitäkin huolimatta, että teen parhaimpani saadakseni itseni kuntoon, minä syytän itseäni. Moitin kehoani, vanhoja valintojani, viimehetken valintojani ja sitä, että moitin itseäni.

ja tää olis paljon kivempaa ;-)

Että kyllä on kuulkaa rasittavaa olla tällainen nainen.

Pitänee jatkaa syvään hengittelyä ja pään tyhjentämistä. Ehkä vaan katson sitkeästi eteenpäin ja koetan luottaa ajatukseen

että ihmeitä tapahtuu!

Osuisipa nyt kohdalle ;-)