Aurinko nousee joka päivä

Viikon tunne: Häpeä

Sana on noussut viikon varrella monta kertaa sisältäni. Tiedän mistä kaikki sai alkunsa; maanantaina minulle sanottiin lause, joka nyt hiertää kuin myllynkivi. Miten voi olla niin, että yksi lause, sen lausujalle aivan neutraali, voi tipauttaa minut polvilleni?

Olen kuvitellut, että häpeän tunne ei nostaisi päätään enää tämän ikäisenä, että se liittyy minun kohdallani enemmän nuoruuteen. Minut saa kyllä vihaiseksi ja kiukkuiseksi tekemällä tyhmyyksiä, mutta häpeä, sen juuren täytyy olla jossain todella syvällä sisälläni. Piilotettu miina, jota joku kävi koskemassa ja nyt minä koen olevani jättiläisen isolla sormella tökitty. 

No, katsotaan saako tuon purettua.

Viikon voitto: Viuh viuh!

Niin, olen jopa lotonnut. Edellisestä kerrasta on ehkä puolisen vuotta, en voittanut silloin enkä viime viikonloppunakaan, siis rahapalkintoa. Mutta on toisenlaisiakin voittoja. Ja tämä on oman tekemisen palkinto. En ole koskaan ollut urheilijatyyppi. Koululaisena hiihdin viimeisen kerran ehkä yhdeksänvuotiaana. Toistakymmentävuotta sitten oli ostettava sukset, jotta pystyi olemaan mallina lapselle kuinka niillä suihkitaan. Ja nyt keskiviikkona reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen, minä sitten kävelin suksipaketti kädessäni ladun varteen. Napsautin monot kiinni hiihtimiin, mietin pimeässä illassa sauvojen kätisyyttä ja sanoin "hitto" repiessäni tarranauhaa sormikkaistani irti. Mutta sitten asettauduin keskelle latu-uraa ja lähdin menemään. Kyllä luisti hyvin, sillä tavalla huiskis, huiskis. Olkavarren lihakset kertoivat jo sadan metrin jälkeen syntymisestään ja arvelin, että tästä kuulen vielä parin päivän päästä uudestaan. Mutta ihan näin tiivistettynä: Kyllä oli tosi kivaa! Menen toistekin! 

Se on kuulkaa niin, että aina voi yllättää itsensä. 

Viikon harrastukset: Ajatteleminen

Muistan ajatelleeni, että harjoittelen kitaransoittoa kolmesti viikossa. Ja? Viime viikolla harjoittelin kerran ja vielä on mahdollista päästä kahteen kertaan tällä viikolla. Olenko huono ihminen? En suostu olemaan. 

Katselin yhtenä päivänä vanhoja kuvisvihkojani, sukelsin lähes 1800 -luvulle, niin lempeät nostalgiafiilikset leijuivat ympärilläni. Myöhemmin otin taas kerran lyijykynän käteen ja aloin hahmotella ihmiskehoa ja sensellaista. Olen luvannut itselleni ainakin tuhat kertaa, että sitten joskus, jos hengissä olen, ja eläkkeelle päässyt, minä alan taiteilla oikein tosissani. Opettelen ajan kanssa tekniikkaa ja jatkan maalaamistakin. 

Silloin joskus kelasin, että pidän harrastuksen erillään työstä. Nyt ajattelen, että olisi pitänyt miettiä kolme kertaa nuorena ammatinvalintaa. 

* * *

Tässäpä oli pientä makua viikoltani. Pahoittelut pitkästä tauosta, voisin kertoa monta hyvää syytä, muttei niistä kenellekään mitään iloa ole. Sen sijaan annan teille maistiaisen Euripiden ja Plutarkhoksen sanoista:

"Ei ole pahaa ja hyvää erillään toisistaan,
vaan ne on mahdollista yhdistää,

niin että lopputulos on kaunis.

Siksi meidän ei pidä masentua eikä luovuttaa kun jotakin sattuu, vaan toimia kuin muusikot, jotka kajauttavat kauniin soinnun viemään terän kehnolta, ja verhoavat rumemman aineksen hienompaan. Näin meidänkin tulisi tehdä elämämme seoksesta sopusointuista ja itsemme mukaista."

* * *

Näihin kuviin ja tunnelmiin :)

Oikein auringonpaisteista viikonloppua sinulle!