Puute

Tähän naiseen on iskenyt motivaatiopuute.

Yksitoista kuukautta kotona etätöissä on alkanut tuntua pääkopassa. Olen etääntynyt niistä ihanista asioista, joista tykkään työpaikassani. Ihmisistä! Jos olisin valinnut eri tavalla nuorena, niin tekisin ehkä jotain mahtavaa työkseni, mutta valitsin toisin. Siis koulutuksen ja työn, jossa olen kyllä hyvä, mutta joka itsessään ei ole kovin ... innostavaa. Tiedän kyllä miksi teen sitä mitä teen, nyt kuitenkin kotona, ergonomia vähän niin ja näin, yksin asioita pähkäillen alan olla siinä kunnossa, että 

ei kuulkaa oikein kiinnosta. 

Huumorintajunikin on laskenut alleen, kuten voit nähdä kuvasta. Olen sukeltanut jopa niin syvälle suohon, että kävin yhtenä päivänä eläkeyhtiön sivulla lasketuttamassa viimeistä työpäivääni. Kun katsoin tulosta, huokaisin todella syvään, se vuosiluku oli aivan liian kaukana.

Minuu pännii!

Sattuneesta syystä olen alkanut ajatella, että olotilalle pitää tehdä jotain. Sillä voihan käydä niin, että kaikki piikit eivät löydä oikeaa olkavartta ja olen etänä vielä marraskuussa. 

Minä en voi olla kuin Tuomas Jyrkinen. Minä  hyväksyn asioita vaikken aina haluaisi. Eihän maailma pyöri vain minun napani ympärillä. Siispä etsin parannusta pimeään näkökulmaani ja olen alkanut huudella miehelle kesken työpäivän: Etkös jo tule tänne heiluttelemaan käsiä?

No onhan se vähän hullua huudella noin. Mutta siippa on hoitanut itseään paremmin tänä korona-aikana, joten ajattelin ottaa siitä mallia.

Kaikki alkoi siitä, kun mies yhtenä päivänä tuli tönöttämään olohuonetyöpisteeni viereen. Se seisoi ryhdikkäänä ja pyöritteli isossa kaaressa vasenta kättään etukautta ympäri niin, että melkein kuulin olkanivelen öljyyntyvän. Minua nauratti miehen totinen ilme ja enempää ajattelematta nousin ylös ja tungin itseni aivan kaverin napaa vasten. Otin tiukan tango-otteen toisella kädellä ja vapaalla kädelläni aloin pyöritellä myös valtavaa kaarta. Siinä me sitten heiluteltiin käsiämme suuntaan jos toiseen ja tuijottelimme toisiamme huvittuneina. Ja voit vaan arvata, että työpäivästä yhtäkkiä tuli vähän hauskempi. 

Tiedostan olevani onnekas, mulla on töitä. Kaikilla ei ole. Enkä ole yksin, vaan kotonani on toinenkin etätyöntekijä. Ja välillä mietin, että voisiko tähän tuttua? Olisiko kotiin erakoituminen vain huono asia? Ehkä ei. Ehtisin puristaa säästöjä talteen työmatkoista, työvaatteista ja entisenlaisesta kulutuksesta, ja kun OVE lähestyisi, niin Birgitta piristyisi. (Lyhenne selviää sieltä eläkeyhtiön sivuilta ;-))

No, ei mun motivaatio ole kovin kasvanut, mutta ymmärrys ehkä on. Luulen, että juurisyy ololleni onkin vain järkyttävän kokoinen puute, ei pelkkä motivaation vaan kaiken, ihmisten, kosketuksen, taiteen, gallerioiden, keikkojen, musiikin ja tanssin. 

Näin se taitaa olla.

Jon Batiste: I Need You