Kävin parvekkeen kimppuun.
Juoksin eteiseen hakemaan lisää vaatetta, sillä viima kävi ytimiin ja luihin.
Raahastin kuolleet kasvit kompostiin ja sekoitin mullat maahan.
Oloni oli vauhdikas ja innostunut.
Etenin tuolien siirtämisessä eteiseen, purin pöydän kasaan.
Kiipesin tuolille kurkottamaan isoa kassia, johon saisin pöydän suojaan.
Kassi oli liian pieni ja hikisenä raahasin tuolin uudestaan yläkaapin eteen.
Melkein löin pääni kaapinoveen, siirsin lamppupaketteja liian kovakouraisesti jo pienessä hiessä...
onneksi sain vihdoin isomman ikeakassin käsiini.
Palasin pöydän luokse ja paketoin sen kassiin.
Enkä tiedä enää oliko vauhdikkuudesta mitään jäljellä.
Kannoin tuoleja rappusia pitkin kellaria kohti, raahasin pöydän seuraavalla kierroksella, sitten vielä kannoin aurinkovarjon ja pesemäni ruukut ja muut.
Ja avasin verkkokellarin oven.
Pirun sarvet kasvoivat otsastani.
Päästin parkaisun
ja aloin raivata tietäni sille paikalle, jossa tuoleja talvisin säilytetään.
Minä murisin prkl ja kaikki tietämäni rumat sanat
ja yritin raivota ehjin nahoin sen kaiken rojun ja joo-mä-heitän-pois-tän-tavaran kanssa.
Kun sain viikatteen ja painavan lapion tungettua tuolien jälkeen paikalleen
olin hiestä märkä
saatanallisessa tilassa
ja niin, hiukan kiitollinen siitä, että mies oli kaukana kilometrien päässä.
Kun se tuli kotiin sanoin:"Sulla oli suojelusenkeli tänään mukanasi. Et ollut paikalla kun minä kävin kellarissa."
Se katsoi minua varovasti ja hiljaa ja minä päästelin samat tunteet maailmalle hiukan prkleitä säästellen. Vai kiroilinko laisinkaan sillä tiesin, että naisen tunnepurkaukset ovat aivan tarpeeksi kamalia kohtaamisia rauhallisille miehille ilman tehosanojakin.
Miten lie tänään aamukahvilla sama aihe nousi esiin ja samainen kiilusilmänoitani heräsi. Minä jo mietin, että pitäisikö minun lähteä terapiaan, jos tällainen kamala soppa syntyy aina kun näen itselleni turhaa tavaraa pyörimässä lattialla, vaatekomerossa, sängyn alla tai kellarin käytävillä. Ehkä olen tosiaankin terapian tarpeessa.
Samassa huomasin, että mies jota rakastan joka solullani on taas kohtuuttoman emootiokohtauksen lamaannuttama ja pyysin anteeksi. (Pyysinkö oikeasti kuitenkaan, olenko vuoden päästä samanlainen hirviö-nainen. Missä asuu mun zen-aummmm-tyyppi?)
Päivä jatkui, miehet lähtivät sotimaan miesten sotia ja minä jäin kotiin arkiaskareisiin. Pesin pyykkiä ja pesin itseni. Pesin mielestäni murheita ja pahaa mieltäni. Muistelin rakkaudensiemeniä sisälläni ja aloin purkaa pyykkiä koneesta kuivausrumpuun.Ja minä nauroin ääneen. Sain ansaitusti nenilleni. Aivan itseltäni ja ehkä varsinkin mieheltäni.
Minä aloin ravistella pestyjä pyykkejä sekä ainakin kahta nenäliinaa, jotka olivat peseytyneet pieniksi puhtaiksi palasiksi. Levitin niitä ympärilleni kylpyhuoneeseen puistellessani vaatteita ja päätin olla hiljaa kellarista. Jos en mene sinne, niin en saa kohtausta. Ja jos opin tekemään niinkuin mieheni sanoo, ja katson housujen taskut ennen pyykinpesua, niin pääsen vähemmällä siivoamisella.
Mä olen tänään hiljaa.
Aummmmmm
Ah, et ole yksin sillä kuvailemasi epäjärjestys saa meikäläisen hillittömän raivon valtaan jonka yleensä kahlitsen sisälleni mutta joskus - todella harvoin - se käy sietämättömäksi ja silloin pääsee perkeleitä. Näin kävi viimeksi (no kuinkas sattuikaan!) eilen kun katselin jääkaapin ja yläkaapin väliin jäävässä tilassa lojuvia täysiä ja puolityhjiä koiran makupala-pusseja. Keräsi kaikki välistä pois ja taka-osasta löytyi avaamattomia pakkauksia ja sellaisia puruluu-paketteja, joissa oli yksi tai kaksi luuta jäljellä. Huusin kuin oikohöylä ja karjahtelin että ne estävät ilmankierron jolloin jääkaappi kuumenee ja kärähtää ennen aikojaan sekä paljon muuta. Kaikki tämä höystettynä koko helvetin esittelyllä aina perkeleistä saatanan kautta pääpiruun.
VastaaPoistaSen jälkeen olin hiljaa, totesin itsekseni että voinhan minäkin ne siivota ja asettelin makupalat omaansa ja puruluut omiin, mataliin muovikippoihin jotka mahtuivat rinta rinnan samaiseen tilaan ja ilma pääsee nyt kiertämään.
Pyysin anteeksi (puolittain, koska siitä asiasta on ollut puhetta ja vaimon on pitänyt tehdä se jo aikoja sitten) ja sanoinkin että miksiköhän tuotakaan ei voinut tehdä ilman raivareita?
Jotenkin toisten järjestämät epäjärjestykset ovat epäreiluja. Onneksi huusit kuin oikohöylä, siinä on kuitenkin sellainen tehokkaan hiljainen ääni ;-) Ja tulihan taas pyyhittyä pölyt jääkaapin päältä... kun sitä kukaan muu perheessä ei koskaan tee.
PoistaOi, näkisitpä meidän autotalliksi tarkoitetun rakennuksen! Se on R:n aarreaitta, jonne hän kerää kaiken mahdollisen, jota SAATTAA tarvita vuonna koivu ja tähti. Kun keväällä varhain aurinkoisena päivänä yritän jostain sieltä välistä kiskoa vaikka vain yhtä korituolia, alkaa kaikki kasattu tavara kaatua päälleni ja siellä on tosi painaviakin juttuja. Hän pitää itseään systemaattisena järjestyksen ihmisenä ja minä olen pää pilvissä liitelijä, mutta minä sentään osaan päästä turhasta tavarasta eroon.
VastaaPoistaNyt ei auta pahaa sanaa sanoa, sillä R. on rakentanut meillä uiutta alakertaa koko viikonlopun ja huomenna jo kiinnitetään lattialämmitysputkia...
Btw: Kukkia Birgitalle lähtee sinulle huomenna.
Kaunista ja kiinnostavaa tulevaa viikkoa!
♥
Voi että kun osaat niiin mahtavasti kuvailla kaikkea,sanoin ja sitten kuvinkin .
PoistaIhanaa viikkoa Birgitta!
Leena; miten syvään huokaankaan puolestasi ja samalla olen iloinen, ettei meillä ole autotallia. Luulen, ettei sinne mahtuisi autoa laisinkaan ;-)
PoistaUpeaa, että remontti etenee ja suurkiitokset kirjasta =)
Jael, jotenkin tämä tuli aika tunteella ;-) Lohdutin itseäni eilen sinun porkkana-inkivääri-pallero-ohjeilla. Olivat taas niin hyviä =)
PoistaOikein ihanaa viikkoa sinullekin!