Marraskuun selätys - pyörimistä oman navan ympärillä

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Aamulla on lunta maassa. Liukastelen ulos päästyäni ja palaan samantien vaihtamaan lenkkarit parempiin kenkiin. Ohut lumikerros ja sininen kirkas taivas kuiskuttelevat ihania talven kuvia: Täältä tulen, oletko valmis. Illalla aika kuluu rupatellessa, ensin mies soittaa pojalle ja sitten minä isälle. Sovimme, että torstaina käydään yhdessä ostamassa uusi tietokone.

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Luen Hesarista afantasiasta. Olen kolmekymmentä vuotta sitten tajunnut siipan kanssa keskustellessani, että hän miettii asiat kuvina ja minä sanoitan ne sanoina. Ajattelin aina, että siippa on kummallinen. Mutta lukiessani Hesarin esseetä, huomaan että se olenkin minä, joka olen omituinen. Pohdin mistä kaikesta jään paitsi, kun en näe mielikuvina muistoja tai asioita. Se ei siis olekaan höpöttelyä ja öyhötystä, kun jotkut kertovat elämän kulkevan elokuvana silmiensä edessä. Tai meditoidessa näkevät rentouttavan merimaiseman hiekkarantoineen, tai unettomina hetkinä laskevat lampaita. Että oikeastiko ihminen voi nähdä ne lampaat hyppimässä aidan tai aitojen yli? Mitä hittoa! 

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Minulla on kehityskeskustelut. Olen kehityksen äärirajoilla, eli melkein täydellinen ;-) Tajuan iloita pomon sanoista läpi päivän. Tiedän, että viikon kuluttua olen todennäköisesti unohtanut kuulemani lauseet tai en enää usko niihin. 

Isä soittaa, ettei tarvitsekaan tietokonetta, eli vapauduimme musta-aukkoperjantai-ostosriehasta. Näin ne asiat joskus muuttuu lennossa ;-)

Palaan ties monennenko kerran afantasiaan, mielikuviin. Tenttaan miestä ja ihmettelen. Jos muistelet äitiäsi, niin näet hänet, mutta kuuletko myös hänen äänensä? Etkö oikeasti kuule mitään sisäistä puhetta, kun mietit jotain mennyttä asiaa? Jos mietit lapsuudenkotiasi ja näet pihamaan silmiesi edessä, niin tunnetko myös ne tuoksut? 

Ai että, tämä asia häiritsee minua. Tunnen jääväni vaille jotain erityistä, vaikka mielikuvituksettomuuteni on ilmeisen lievää. Minulla silmien edessä näkyy ainoastaan läsnäoleva todellisuus. Jos ajattelen mennyttä, en näe mitään. Kun laitan silmät kiinni, näen vain mustaa. Minä sanoitan muistot, sen minkä tiedän, että isoäidin talo oli valkoinen ja sen oikealta reunalta noustiin rappusia pitkin ylös. Ulko-oven avattua tultiin verannalle, jonka ikkunalaudoilla oli pelargonioita ruukuissa, verannalla tuoksui erilaiselle kuin eteisessä, jossa taas oli täysin omanlaisensa tuoksu. Ja, että Pihlajatiellä oli yhdessä rappukäytävässä aivan sama tuoksu. Mutta minä en saa mieleeni tuota tuoksua, jollen mene jompaan kumpaan paikkaan käymään. Minulla kuvan tilalla on tieto, se ilmenee minulle sisäisenä puheena. 

Ärsyttävää. Olen niin usein miettinyt, kuinka kyllästynyt olen omaan ääneeni. Ei ihme ;-) Te muut saatte välillä levätä itsestänne erilailla. Siippa tosin ei nyt saa lepoa minun kysymyksiltäni...

Marraskuun kahdeskymmeneskuudes

Taputan itseäni olalle työpäivän lopuksi. Pari isompaa työtehtävää valmistui ja olo on onnellinen. No, käsiä on kyllä särkenyt kaksi päivää ja tiedän, että kipu kestää pitkään. 

Koska työpaikan pikkujoulut jää tänään väliin, ehdotan että vietämme kotona kekkerit. 

Ostamme kaupasta viiniä ja ruoka-aineksia, mutta kun en älyä edes pukeutua, niin ruokailu menee tavallisesta päivällisestä. Katselemme illalla Vain elämää lauleluja (tunnustan, että marraskuun televisiottomuus on epäonnistunut) ja kello kymmeneltä olen niin väsynyt, että painun sänkyyn nukkumaan.

Marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs

Voi myrkky! Herään neljän aikaan aamuyöstä tukkoisena ja aivan pirteänä. Nousen ylös ja katson eilisen BigBrother -koosteen. Kun senkään jälkeen ei nukuta jatkan elokuvalla Ilta Andrén kanssa. Mies hipsii pimeästä makuuhuoneesta ulos. Olen kuulema herättänyt hänet miljoonalla aivastelullani. (Aivastelu on nykyään kamalaa, se tuntuu huonolta tavalta. Paheksun itseäni.)

Mies käy rakentamassa metsään linturuokintapaikan. Minä hipsuttelen kotona. Ulkona on mahtava pakkassää. Fiilis on kaikesta huolimatta hyvä :D