Marraskuun selätys - hikeä, hedaria ja tanssilattian huumaa

Marraskuun kahdeksastoista

onkohan tyylikkäällä Sofi Oksasella
koskaan vaateongelmia

Tänään edessä on tavoite ja pelkästään sen ajatteleminen nostaa hikeä pintaan. Minulla ei ole ollut kahteen vuoteen kunnollista talvitakkia, toinen on jäänyt pieneksi (mikä tuntuu täysin absurdilta, miten takki voi pienentyä) ja toinen on on mennyt huonoon kuntoon. 

Kaupassa numero 1 minä löydän melkein heti sopivan takin. Malli on hyvä, mutta koko vähän arveluttaa. Kysyn myyjältä mielipidettä: Mahtaakohan lantioni mahtua tänne, jos päällä on toppahousut? 

"Tämä on hyvä malli. Se laskeutuu kauniisti ja näin pitkänä peittää erinomaisesti. Ei tuonne alle tarvitse toppahousuja. Erittäin kaunis leikkaus." 

(Jep, muistan kuinka eräs myyjä vakuutti miehelleni, että kyllä kaupan imuri mahtuu meidän siivouskomeroon, vaikka itse totesin vastaan, ettei se sinne mene. Ostimme vekottimen ja se piru ei mahtunut siivouskomeroon kuin järjettömän taistelun kanssa.) 

Kiitän myyjää avusta ja jään kiertämään ympyrää vaaterekkien väliin.

Vaihdan kauppaan numero 2. Kokeilen useita eri kappaleita. Takki päälle, takki pois, etsi parempi koko, laita takki päälle, ota takki pois, etsi toinen malli... Sitten! Löydän yhden hyvältä vaikuttavan mallin. Kun myyjä kävelee ohitse kysyn mahtaako heiltä löytyä isompaa kokoa. Voit ehkä arvata vastauksen. Kiitän avusta.

Suuntana liike numero 3. Sovitan ensin viittä tai kuutta mallia. Mutta lopulta löydän ykköskaupan kivan takin ja jään kahden kokoluokan loukkuun. En tiedä onko pienempi liian pieni tai suurempi liian suuri. Jossain vaiheessa tajuan, että olen veivannut takkeja täällä jo yli tunnin. En kestä. Mä en tykkää vaatteiden ostosta. 

Istahdan nojatuolille ja huokaisen. Luulen, että lähistöllä ollut myyjä on seurannut minua jo pidemmän aikaa, sillä hän tulee omituisesti kohti kuin mennäkseen johonkin. En vain keksi minne. Otan katsekontaktin, nousen, laitan takin päälle ja kysyn: Voitko vähän auttaa mua? Miltä tämä susta näyttää? Onko selässä liikaa tilaa, tai onko lantion kohta hyvä? Myyjä suosittelee sitä isompaa. Lopulta olen samaa mieltä itseni ja myyjän kanssa ja ostan takin. 

Nyt minulla on takki kylmiä päiviä varten. Kyllä tätä päivää onkin odotettu. Kauppakierros kesti neljä tuntia eikä välimatkakävelyt vienyt siitä aikaa kovinkaan paljoa. Voi hyvänen aika sentään :D

Marraskuun yhdeksästoista

Päivä sujuu leijaillen. Aamulla katselen ulkoista hiutalointia ja myöhemmin lumisadetta, kotona kuunnellaan pehmeää jazzia ja ollaan vaan. Kaikki on pehmeää ja suloista. Jossain vaiheessa talossa leijailee mausteiden sekoitus. Mies loihtii aivan tajuttoman hyvää kalaa curryjuustokuorrutteella. Tämä on suurta herkkua. 

Kun yleisfiilis on näin hyvä tartumme illalla tomerana toimeen. Meidän ihana puinen ruokatuoli on irronnut liitoksistaan jo aikapäiviä sitten. Irroitin ehkä kuukausi sitten sen ostat toisistaan. Tänään pakon edessä otamme vanhat liimaukset pois, hiomme pinnat kuntoon, iskemme uudet liimat tilalle ja yhdistämme osat toisiinsa. 

Niin, meillä ei ole mitään puristinta. Ilman sitä joudumme tekemään koko homman uudestaan, ehkä jo ensivuonna. Osaisinkohan ostaa tarpeellisen puristimen meille nopeammin ja helpommin kuin minkä tahansa tarpeellisen vaatekappaleen? 

Marraskuun kahdeskymmenes

On maanantai. Kello soi seitsemältä, nousen istumaan, otan parit pilsut ja sitten käynkin takaisin petiin. Puolen tunnin päästä kaivaudun siipan kainaloon. Viidentoista minuutin päästä mies nousee ylös ja minä vetkuttelen vielä hetken. Ei yhtään tee mieli nousta ylös. 

Nousen kuitenkin ;-)

Marraskuun kahdeskymmenesensimmäinen

Illalla mennään miehen siskon luokse kylään. Juodaan teetä, jutellaan lapsista, suhteista, töistä ja opiskeluista. Mietitään mitä ihminen tässä elämänvaiheessa oikein haluaa? Jos tässä iässä ei tiedä vielä tarkoitustaan niin kuinka nuorilta voisi sitä odottaa.

yönäkymät 16. kerroksesta

Marraskuun kahdeskymmenestoinen

Koko yön särkee päätä. 

Menen aamulla labraan ja sieltä suuntana pitäisi olla toimisto, mutta käännyn kamoineni takaisin kotiin etätöihin. Perun iltapäivän menon ystävien kanssa. Plaah!

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Saatananmoinen päänsärky jatkuu...

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Tänään on firman juhlat ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, odotettavissa on kiva ilta. 

Matkaan töiden jälkeen toimistolle kohottamaan lasin kuohuvaa työkavereiden kanssa. Sieltä lähdemme yhdessä juhlapaikalle. Näissä kekkereissä on ollut yleensä superhyvää ruokaa ja minulla onkin jo aikamoinen nälkä kun juonnot ja alkupuheet on käyty läpi. 

Joudun aina etsimään henkilökuntaa ennen ruokailua, niinpä nytkin menen ja kerron ilmoittaneeni etukäteen allergiastani. Saan vastauksen, että kaikissa lämpimien ruokien kastikkeissa on selleriä ja, että he tekevät minulle oman lautasen kunhan tulen pyytämään sitä. Jees, ihanaa! Niinpä alkuruoan jälkeen käyn kysymässä itselleni lämmintä ruokaa ja hetken odoteltuani talo tarjoaa minulle ankean näköisen kalapalan lautasella. Kysyn eikö heillä ole siihen kastiketta? Ei ole. Ei ole, totean hämmästyneenä. Ei ole, tulee vastaus takaisin. Jaa-a, katson lätyskää lautasellani, haen sen seuraksi pari perunaa ja lopulta löydän alkupalapöydästä kulhon pohjasta katkarapuhässäkkää. Syön ja päätän olla tyytyväinen, että ylipäätään sain ruokaa. Kyllähän sitä ihminen pärjää pelkällä perunallakin tosi pitkään.

Odotellessani herra Leppilampi bändin soiton alkamista huomaan entisen pomoni ja työkaverini. Riemastun, sillä nyt minun ei tarvitse hillua yksin tanssilattialla. Heistä saan hyvää seuraa, sellaista, joka osaa antaa mennä vaan, eikä mieti turhia miltä näyttää. Niinpä loppuilta meneekin pääosin tanssien ja vähän laulaenkin.

Kun lähimmät työkaverit lähtevät kotiin päätän minäkin lähteä nukkumaan. Otan takkini ja reppuni narikasta ja hipsin omaan huoneeseeni. Täällä on hiljaista kaakkoon käännettyjen vahvistinnappuloiden jälkeen. Jalkani ovat aivan möhjönä, mutta mieltäni piristää, kun nostan ne ylös nojatuolin käsinojalle ja katson ulos merelle tuuliseen säähän. Perun ajatukseni, että olen turhamainen ja nössö, kun jään hotelliin yöksi enkä matkaa viimassa ja kylmässä yön pikkutunteina taistelemaan taksijonoon. Tai seiso yksin jossain miettimässä milloin viimeinen tai ensimmäinen yö-aamubussi mahtaa kulkea.

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Päänsärky on jatkunut lähes taukoamatta keskiviikosta asti. Se jyski läpi yön, vaikka toivoin tanssin ja hyvän musan vievän sen mennessään. No, ei vienyt.

Minä siis nousen ylös 6:20 (ei hitto sentään) ja yritän saada silmät paikalleen päänsäryn alta (ei, tämä ei johdu juomista, sillä otin vain 1,5 lasia kuohuvaa ja kaksi kulausta viinilasistani). Seitsemältä aukeaa aamiaispuoli ja minun kaverinani siellä on isompi italialainen seurue sekä parissa pöydässä muutama muu. 

Istun puolitoista tuntia ja pelkästään olen. Taustalla soi hiljainen musiikki, pöydässä heiluu ledivalon liekki pikkuruisessa "tuikussa" ja yleistunnelma on sopivan hämyisä. Italialaiset nousevat vuorotellen hakemaan mitä milloinkin, palaten aina juttelemaan pöytään. Välillä nauru raikaa, mutta kädet heiluvat koko ajan. Yksi käy valokuvaamassa ruokia ja toinen taas videoi talon antimia. Olisi varmasti kiva olla italialainen. 

On rentouttavaa vain olla tässä omassa hämärässä mutta lempeässä taskussa ja katsella ihmisten aamuisia tunnelmia. Kun käännän katseeni ikkunaan näen harmaan taivaan ja meren sekä valkoisen maan, ja reippaat koirien ulkoiluttajat, jotka tekevät päivän ensimmäisiä jälkiä lumipeitteeseen.

Kun olen ollut itsekseni tarpeeksi kauan, palaan pakkaamaan tavarani. Kotimatkalla näen tulevan vastaan mahdottoman komean miehen. Se on omani, joka on matkalla joulumyyjäisiin. Ai niin. Sinnehän meidän pitikin tänään mennä. Ostamaan herkkuja huomisia ystäviä varten. 

* * *

Viikon sää: Lunta!
Viikon paras hankinta: Talvitakki
Viikon paras toteutus: Älä-osta-mitään-perjantai ;-)

Muuten tämä viikko on ollut pääosin hedaria ja sen vuoksi matalapaineista. Mutta tämäkin shitti menee joskus ohitse ... tai sitten se jatkuu ;-)